DayZ: Thirsty, Sick And Lost Somewhere In Post-Apocalyptic Sovietland

Jos et ole vielä pelannut DayZ:n early alphaa, aloita saman tien. Steamista löytyy. Kyseessä on ihan järjettömän koukuttava, käsittämättömän laaja, satunnaisilla toivonpilkahduksilla ja raa'alla selviytymishalulla käyvä avoimen maailman selviytymispeli.

Pelissä ei ole juonta, ei tehtäviä, ei tarinaa. Ei kuollutta perhettä, jonka puolesta kostaa, ei lohikäärmeitä, ei maailmaa tai edes neitosta pelastattevana. Ainoastaan metsäinen, paikoin kyrillisillä katukylteillä varustettu maailma. Mitään ei selitetä, mutta zombeja tuntuu pyörivän siellä täällä, talot ovat tyhjillään ja verijälkiinkin toisinaan törmää. Jonkinlainen apokalypsi on siis tapahtunut, ja ainoa pointti on pysyä hengissä. Henkikullan säilyttäminen ei olekaan ihan helppo nakki. Jos ei juo, nestehukka korjaa ennen pitkää. Toisaalta likaisen veden juonnista rankaistaan erinäisillä sairauksilla, jotka voivat viedä manan majoille hyvinkin pian ellei saa ajoissa hommattua jotain asiallisia lääkkeitä. Zombeihin törmää silloin tällöin, ja niiden kanssa telmimiseen on syytä varustautua vähintään kirveen tasoisella aseella - jos sellaisen sattuu ajoissa löytämään.

Tällä hetkellä zombeja suurempi uhka tuntuu kuitenkin olevan toiset pelaajat. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen silkkaa hyvyyttäni lahjoittanut tuntemattomalle kulkijalle ruokasäilykkeen tai lääkkeitä, repinyt jopa paidan päältäni haavan sitomista varten - ja päätynyt katuojaan kuula kallossa tai kirves rinnassa. How very rude! Mutta tyhmyydestä sakotetaan ja niin edelleen.

Toisaalta DayZ tuottaa myös aivan järisyttäviä onnen- ja onnistumisen tunteita. Olen huutanut ääneen ilosta löytäessäni tuoreen banaanin tai limutölkin - puhumattakaan kirveestä, toimivasta kaivosta tai vitamiinitableteista! Taisin vuodattaa pari onnenkyyneltä selviydyttydäni sekä ruokamyrkytyksestä (note to self: älä jumalauta pelle syö niitä mätiä hedelmiä!) että ihan törkeästä nestehukasta ja löydettyäni pienen kylän ikuisuuden kestäneen päämäärättömän vaelluksen päätteeksi.

DayZ on tällä hetkellä aika lähellä sitä, minkä voisi sanoa olevan parasta ikinä.

Dean Hall, you rock!

Kuollut, kuolleempi, elävä kuollut! Dead Island!

Olin ihan unohtanut miten nautinnollista Dead Islandin pelaaminen on.

Mikään, tai no lähes mikään, ei tunnu niin mahtavalta kuin zombien mäiskiminen omin pikku kätösin tuunatuilla piikkilanka-sähkö-naula-systeemeillä. Verta, suolenpätkiä, päättömiä ruumiita ja koko kropassa tuntuvia mäjähdyksiä. Niistä on kivat pelit tehty :] Banoin ympäristö on myös ihan älyttömän nätti; niin nätti, että sitä vallan heltyy ja antaa anteeksi typerän näköiset ihmishahmot, itseään toistavat questit ja varsin tyhjänpäiväisen juonen.

Peli on mainiota viihdettä ihan itsekseenkin, mutta jos mahdollista, vielä nautittavampaa co-oppina. Mitä tässä sen enempää itsestäänselvyyksiä länkyttämään - kaljat käteen ja kaverin kanssa zombeja lahtaamaan! Yeaaaah!

The Wolf Among Us: Episode 2

Jos The Wolf Among Usin ensimmäinen episodi Faith jätti mut jokseenkin ekstaattiseen tilaan, kakkososan Smoke And Mirrorsin jäljiltä olo on lähinnä jäätävän face slapin saanut. Miten hitossa tämä nyt näin meni?

Ensiksikin, kakkosepisodi on lyhyt. Siis oikeasti tosi lyhyt. Toiseksi, se lupasi paljon muttei täyttänyt lupauksiaan. Ei sinne päinkään. Kolmanneksi, siinä ei tapahdu mitään, kunhan vaan ravataan paikasta toiseen. I feel betrayed! Tarina ei elänyt eikä syventynyt, Faithin lopussa näytetyt teaser-pätkät seuraavasta episodista loistivat poissaolollaan, pari uutta hahmoa tuotiin pikapikaa hätäisesti äkkiä mukaan, ja pari ylläriäkin saatiin kokea ja pari langanpätkää sitaistiin hätäisesti yhteen, mutta kaikkiaan suuhun jäi hyvin väljähtynyt fiilis koko episodista. Harvoja valopilkkuja oli sutenööri-Georgie, tuo englantilaisten lastenrallatusten sankari. Kyllä vaan hymähdyttää vieläkin ne Kiss The Girls- ja Pudding&Pie -läpät. Eh heh. Tietääkö joku muuten onko Georgie Porgielle suomenkielistä vastinetta vai rajoittuuko kaverin olemassaolo englantilaiseen kulttuuriin?

Asiasta mitään tietämättä voisi veikkailla, että jokin kakkosepisodin kehitykseen liittyen on mennyt tosi pahasti metsään. Ihan megaharmillista, koska olin Faithin jälkeen aivan myyty ja onnesta soikeena. Tosin, jos nyt ei aivan ihmeitä tapahdu, tulen kyllä hankkimaan sarjan joka ikisen episodin, koska pakkomielteet ja niin edelleen. Täytyy vain toivoa, että ainoa tie tästä on ylös, ja että Smoke and Mirrors on vain pieni välikuolema muuten niin loistavien episodien sarjassa. Muuten tämä blogi tulee täyttymään erittäin katkerista vuodatuksista aina uuden Wolf Amog Us -episodin julkaisemisen aikoihin.

Noiturin saappaissa – Witcher 2: The Assassins of Kings

Minä pidän kaikesta halvasta ja ilmaisesta. Ja Witcher 2 sattui olemaan hyvin halvalla tarjolla Xbox-kauppapaikalla. En ollut Witchereitä aiemmin pelannut, joten ostin sen.

Tämäkin peli muuten pohjautuu kirjallisuuteen, nimittäin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaan. Jota en tietenkään ole lukenut, saati kuullutkaan koko sarjasta. Ja minä siis ihan vakavissani olen pitänyt itseäni vähintään noin niinkuin melko vakavasti otettavana geek of all tradesina. Ehkä tässä olisi pieni itsetutkiskelun ja kirjastoreissun paikka. Anyway, jätän nämä itsekeskeiset vuodatukset toiseen kertaan ja jatkan aiheesta Witcher 2 on loistava peli.

Itseäni aina vit.. ketuttaa väkevästi tarinallisten pelien spoilaaminen, joten yritän nyt harrastaa sitä mahdollisimman vähän. Be warned, though - hölötän kuitenkin jotain sellaista, mitä ei pitäisi.

Tarina potkaistaan liikkeelle jo ennen varsinaisen pelin alkua näyttävässä, elokuvallisessa insertissä. Insertin tapahtumien ja tarinan yhteenliittymisen tosin tajuaa vasta paljon myöhemmin. Päähenkilö on hirviöitä maksua vastaan lahtaava mutantti eli Witcher, Geralt of Rivia (suomeksi kai noituri ja Geralt Rivialainen), joka tulee lavastetuksi pariin kuninkaansurmaan ja lähtee maineensa puhdistaakseen jahtaamaan oikeaa tappajaa, joka paljastuu myös noituriksi. Geralt kärsii lisäksi muistinmenetyksestä ja tyttöystävä, velhotar Trisskin katoaa oudoissa olosuhteissa. Lohikäärmekin vilahtaa jo ensimmäisten pelituntien aikana. Miekat mukaan ja kohti seikkailuja siis.

Peli täyttää muuten hienosti elämääni jo viime vuoden puolella muodostunutta Skyrim-tyhjiötä, kun noin 400 tunnin pelaamisen jälkeen alkoi vähän tuntua siltä, että Skyrim on nyt tältä erää *shock* tyhjiin kaluttu. Mutta ei siis hätää: uusi RPG-muru on löytynyt, ja Witcher 2:n kanssa yhteiselo sujui alusta lähtien oikein mukavasti.

Noh, maailma ei ole yhtä avoin, näkymättömiä seiniä on metsät täynnä, päähenkilöä ei juurikaan voi muokata ja niin edelleen. Witcherissä on kuitenkin monia puolia, joista todella pidän. Väkivalta on raakaa, elämä epäreilua ja joidenkin syrjäytyneiden yksilöiden (voi, ne peikot <3) kohtalot lähes sydäntäsärkeviä. Pelaaja joutuu useiden moraalisten valintojen eteen, ja valinnoilla todella on seurauksensa. Helläsydämisyys saattaa kostautua kohtalokkaasti myöhemmin ja väkivalta voi viedä haluttuun lopputulokseen... tai sitten ei. Usein tosin ei ole valittavissa ainoatakaan "hyvää" vaihtoehtoa, ainoastaan useita enemmän tai vähemmän huonoja. Ennen pitkää joutuu myös valitsemaan kenen joukoissa lopulta seisoo, kenen puolella taistelee ja ketä uskoo. Sivuhahmot nimittäin kusettavat, valehtelevat ja muuntelevat totuutta niin, että Pinokkiokin olisi kateellinen.

 Vaikka Witcher näyttää ja käyttäytyy enimmäkseen aika klassisen kolmannen persoonan roolipelin tapaan, on taistelumekaniikka ihan hack´n´slashia. Käytössä on kahden miekan - teräksinen tavallisia ja hopeinen yliluonnollisia vastustajia vastaan - lisäksi pommeja, ansoja ja loitsuja. Silmittömän hakkaamisen ohella taisteluista selvitäkseen on osattava myös väistää ja torjua sekä etsiä vastustajista ne heikoimmat kohdat. Etenkään pomotaisteluja on ihan turha kuvitella suorittavansa menen ja lyön vähän miekalla -taktiikalla (uskoin tämän ehkä 14 kertaa kuoltuani..), vaan eri loitsujen, väistöjen, ansojen, mäiskimisen ja oikeanlaisten ajoitusten yhdistelmä on usein iisein tie onneen. Ennen vähänkin isompaa taistelua kannattaa myös kulauttaa kurkkuunsa vaikkapa damagea tai suojausta lisääviä taikajuomia ja -liemiä. Taikalitkuja voi ostaa kauppiailta tai kerätä aineet valmistaa itse, ja nyt päästäänkin pelin mua eniten ärsyttäneeseen piirteeseen: liian pieneen inventoryyn. Pakkomielteisen tehtävien suorittamisen ohella tutkin samalla pakkomielteisyydellä joka helkutin nurkan, kallionkolon, ruumiin ja tynnyrin, mikä johtaa hyvin pian siihen, että inventory pursuaa yli äyräidensä ja joudun pudottelemaan vaivalla keräämiäni nahkanpaloja, hampaita, kenkiä ynnä muuta tarpeellista pitkin metsiä ja luolia. Tästä universumista ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän peliä, jonka loottausreppu/säkki/whatever riittäisi mun tarpeisiin. Jos pelissä voi jotain tarpeellista(?) kerätä, minähän kerään. Saan Day-Z:ssakin jatkuvasti huutia siitä, että täytän jo valmiiksi hyvin rajallista selkäreppua antibioottien sijaan kirjoilla.. No, ehkä kertoo kuitenkin pelin mahtavuudesta, että sen suurin ongelma on horder-idiooteille liian pieni inventory. Muita ongelmia Witcher 2:ssa ei mielestäni ole.

Tarina on monimutkaisuudestaan huolimatta kiinnostava. Kuten tarinavetoisissa roolipeleissä yleensä, maailman avoimuuden ja tarinallisuuden vatupassi on haastava saada tasapainoon. Siinä missä Skyrim on eeppisyyten asti kaunis, Witcherin maailma on rujo ja räkäinen, olematta kuitenkaan vallan synkkä. Kärsimyksen ohella pelissä on myös paljon aitoa iloa, verrattomia hahmoja ja kiiltävän mustaa huumoria. Hihittämään allekirjoittaneen saivat myös huvittavat metavittuilutviittaukset muun muassa Taru Sormusten Herrasta -saagan suuntaan. Panemaankin muuten pääsee, ja vielä useampaakin neitokaista, jos pelaa korttinsa oikein. Peli jakautuu kolmeen chapteriin, joista kaksi tarjoaa laajahkon kaupunkiympäristön tutkittavaksi ja kolmas toimii lähinnä loppunäytöksen kulissina. Erilaisia tehtäviä riittää, mutta kaikkia sivutehtäviä ei ole pelin etenemisen kannalta mikään pakko suorittaa. Itsehän tietenkin suoritan kaiken, koska neuroosit ja pakkomielteet. Pelitunteja kertyi mun äärimmäisen hitaalla ja nuohoavalla pelitavalla reilut 40, ja toinen mokoma olisi mennyt ihan heittämällä.

Suosittelen.