Lapsena nauhoitin vanhempieni tietämättä VHS-kaseteille muun muassa Twin Peaksia, X-Filesia ja Tales from the Cryptia. Nightmare on Elm Streeteja taas katseltiin salaa kaverin autotallissa. Hellraiserit tekivät pikku-Daggersiin ihan mielettömän vaikutuksen, puhumattakaan Evil Deadista. Kyllä 80-luvun lapsen on helppo hymyillä - kuten moni muukin populaarikulttuurin tuote, myös kauhuleffat olivat lapsuudessani täysin ylivertaisia nykypäivän geneeriseen hollywoodskeidaan verrattuna, vaikka muutamia poikkeuksia toki löytyykin. Listaan tässä Halloweenin (joo, tiedän että se meni jo mutta I WAS BUSY PLAYING HALO!) kunniaksi neljä itselleni tärkeää horror-pätkää, jotka ovat jättäneet jälkensä.
The Ring
Tämä on nyt aika noloa, mutta The Ring, vieläpä se jenkkiversio, sai minut ihan täysin pois tolaltani - pitkäksi aikaa. Ainoa kerta, kun olen ikinä halunnut poistua elokuvateatterista kesken kaiken, tapahtui Ringin takia. Oikeastihan en edes kunnolla pystynyt kysesitä elokuvaa katsomaan, lähinnä nojasin naamaani kaverin olkapäähän ja pitelin käsillä korviani. En muutamaan päivään pystynyt nukkumaan, ja vietin yöt patjalla veljeni huoneen lattialla. En pystynyt menemään kouluun, en syömään enkä keskittymään yhtään mihinkään. Ja olin tuolloin jo lukiolainen, en siis ihan pikkukakara. Vieläkään en ole kyennyt katsomaan Ringia kokonaan. Pari kertaa olen yrittänyt, mutta aika kehnoin tuloksin. Japsiversion taas olen katsonut parikin kertaa, mutta se ei aiheuta mitään reaktioita. Ja yleensäkin kauhuelokuvat herättävät minussa tasan kolmenlaisia tunteita: iloa (jos tosi hauska tai camp), innostusta (jos mahtava) tai ärsytystä (jos paska). Aitoa kauhua ja henkeäsalpaavaa ahdistusta ei ole onnistunut herättämään Ringin lisäksi mikään muu elokuva. Mikähän mussa on vikana? Siis oikeasti, jo pelkkä kuvan hakeminen tähän postaukseen alkoi synnyttää pientä paniikkikohtausta ja sydämentykytystä. Huh huh.
Evil Dead
Bruce Campbell on epäjumalani ja Evil Dead yksi maailman mahtavimmista elokuvista. Evil Dead on järjettömän hauska, absurdi, väkivaltainen ja älytön. Siinä on urpoja teinejä, eläviä kuolleita ja verta ja suolenpätkiä. Ja hei, onko mitään siistimpää kuin verinen, moottorisahan kanssa heiluva Ash? No niinpä. Olen nähnyt Evil Deadin arviolta 30 kertaa, ja kyllä se vaan toimii joka kerta. Sitä remakea en ole katsonut, enkä katso.
Hellraiser
En oikein tiedä onko Hellraiserien kutsuminen kauhuelokuviksi ihan sopivaa. Osaksi kauhugenreähän ne yleensä mielletään, mutta varsinkin ensimmäinen Hellraiser on mielestäni jotain ihan muuta. Kenobiittien kivun ja nautinnon kanssa flirttailu on ihan mieletöntä, ja todella jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin nähnyt kun joskus 14-vuotiaana elokuvan ensimmäistä kertaa katsoin. Tyylikkyydessä kenobiittien kanssa ei pysty kilpailemaan mikään tai kukaan - Pinhead kavereineen liikkuu ihan omissa sfääreissään. Kenobiitit eivät myöskään ole yksiselitteisesti pahoja, mikä tekee heistä entistäkin mielenkiintoisempia. Hellraiserien katseleminen on todella intensiivistä, lumoavaa ja vangitsevaa. Että terkut vaan Clive Barkerille!
Nightmare on Elm Street
Ei ole ihan tuulesta temmattua väittää, että Freddy Krueger muutti elämäni. Olin vielä ala-asteella, kun satuimme kaverini kanssa katsomaan ensimmäisen Nightmare On Elm Streetin. Freddy, vanha pizzanaama, teki sen verran suuren vaikutuksen, että katsoimme seuraavien viikkojen aikana kaikki loputkin siihen mennessä ilmestyneet sarjan elokuvat. Elm Streeteistä oikeastaan alkoikin kauhuleffafanitukseni, joka ei vielä yli kaksvitosenakaan osoita laantumisen merkkejä.
Siinäpä muuten vähän erilaista kauhua :)
