Ostin sitten Pleikka 4:n. Eihän niillekään rahoille toki olisi muuta käyttöä löytynyt (esim. vuokra tai sähkölasku..). Konsolikokoelma sen kuin karttuu ja tiliote on pian miinuksella, kun pitäähän kai sille jotain pelejäkin alkaa hankkia. Joskus oon kyllä niin järkevä, että ihan tekee mieli taputella itseään olalle. Hyvä Tuuli!
20.10.2014
7.10.2014
Nazi bastards and Kampfhundes
Loputtoman backlogin perkaus jatkuu muutaman vapaapäivän myötä.. Olen siis pelaillut uutta Wolfensteinia. Tai uutta ja uutta.. onhan tuon julkaisusta jo jonkin verran aikaa kulunut.
Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)
B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.
The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?
Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3
Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/
Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.
Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)
B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.
The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?
Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3
Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/
Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.
29.9.2014
Forzaaaah!
Terveisiä jostain päin Suomea :D Istun tällä hetkellä junassa vailla minkäänlaista käsitystä tämänhetkisestä sijainnistani.
Viime viikko vierähti Turkua ihmetellessä, jonka jälkeen aikaa jäi taas hieman pelaamisellekin. Destinyn ohella olen viime aikoina innostunut Forzasta, ja käsittelyyn ovat päässeet niin Motorsport 5 kun Horizon 2. Pelit ovat tarpeeksi erilaisia, jotta olen jaksanut kiinnostua molemmista. Motorsport on tiukkaa ja vähän tosikkomaistakin simulaatiota ja kilpailua sekä ankaraa autojen rassausta ja tuunausta. Horizon taas tarjoaa vauhdin hurmaa ja vapaata kruisailua ja rellestystä upeissa Etelä-Euroopan maisemissa.
Ensimmäinen kosketukseni autopelien maailmaan tapahtui joskus '94-'95 aikoihin, kun Sega Rally saapui perheeseemme. Sitä tuli jonkin verran pelattua, mutta jo ihan kakarana tuntui siltä, että ajopelit eivät ole minun juttuni. Tässä uskossa elinkin sitten tähän syksyyn asti. Jo muutaman ensimmäisen kisan jälkeen Forza Motorsport 5 alkoi jotenkin vetää puoleensa, ja huomasin pikkuhiljaa ajavani "yhden kisan vielä" jonnekin aamuyöhön asti. Siis minä, vannoutunut ajopelien dissaaja. Eikä aikaakaan, kun sain käsiini Horizon 2:n, joka viimeistään työnsi minut jonkun rajan yli, josta ei enää ollut paluuta.
Siinä missä Motorsport rankaisee ankarasti ajoradalta poistumisesta, Horizon suorastaan kannustaa siihen. Pisteitä tippuu mitä älyttömimmistä tempuista, mitä autolla nyt ylipäänsä voi tehdä, eikä tiellä ole mikään pakko pysyä jos ei huvita. Horizonissa on koko ajan bileet! Ja ne maisemat! Osalla pelin avoimen maailman teistä on tullut itsekin ajettua, ja virtuaaliratin takana melkein tuntee ihanan Välimeren tuulen ja lämmön letissään.
Ihmeitä siis tapahtuu - meitsistä tuli autopelifani :D
Viime viikko vierähti Turkua ihmetellessä, jonka jälkeen aikaa jäi taas hieman pelaamisellekin. Destinyn ohella olen viime aikoina innostunut Forzasta, ja käsittelyyn ovat päässeet niin Motorsport 5 kun Horizon 2. Pelit ovat tarpeeksi erilaisia, jotta olen jaksanut kiinnostua molemmista. Motorsport on tiukkaa ja vähän tosikkomaistakin simulaatiota ja kilpailua sekä ankaraa autojen rassausta ja tuunausta. Horizon taas tarjoaa vauhdin hurmaa ja vapaata kruisailua ja rellestystä upeissa Etelä-Euroopan maisemissa.
Ensimmäinen kosketukseni autopelien maailmaan tapahtui joskus '94-'95 aikoihin, kun Sega Rally saapui perheeseemme. Sitä tuli jonkin verran pelattua, mutta jo ihan kakarana tuntui siltä, että ajopelit eivät ole minun juttuni. Tässä uskossa elinkin sitten tähän syksyyn asti. Jo muutaman ensimmäisen kisan jälkeen Forza Motorsport 5 alkoi jotenkin vetää puoleensa, ja huomasin pikkuhiljaa ajavani "yhden kisan vielä" jonnekin aamuyöhön asti. Siis minä, vannoutunut ajopelien dissaaja. Eikä aikaakaan, kun sain käsiini Horizon 2:n, joka viimeistään työnsi minut jonkun rajan yli, josta ei enää ollut paluuta.
Siinä missä Motorsport rankaisee ankarasti ajoradalta poistumisesta, Horizon suorastaan kannustaa siihen. Pisteitä tippuu mitä älyttömimmistä tempuista, mitä autolla nyt ylipäänsä voi tehdä, eikä tiellä ole mikään pakko pysyä jos ei huvita. Horizonissa on koko ajan bileet! Ja ne maisemat! Osalla pelin avoimen maailman teistä on tullut itsekin ajettua, ja virtuaaliratin takana melkein tuntee ihanan Välimeren tuulen ja lämmön letissään.
Ihmeitä siis tapahtuu - meitsistä tuli autopelifani :D
17.9.2014
Tohtori ja Destiny
............tumbleweeds...............
Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.
Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)
Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.
Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.
Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.
Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.
Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.
Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)
Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.
Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.
Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.
Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.
26.7.2014
Murdered: Soul Suspect
Arvostelin Livegamers.fi-sivustolle Murdered: Soul Suspectin. Ihastuin kyseisen pelin demoon EGX Rezzedissä ja pelasin sitä ihan älyttömästi. Odotukset siis olivat varsin korkealla. Mutta niin siinä vaan valitettavasti kävi, että what goes up, must come down. Ja tässä tapauksessa tultiin crashing down. Me no liky.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)