Tylsä maanantai-ilta piristyi kummasti muutaman tunnin Darkness-session myötä.
Mafiaperheen perillinen Jackie Estacado kreiseine paholaislonkerokäsineen on palannut, ja luvassa on sydänten kiskomista vihollisten rinnoista, päättömiä ja raajattomia ruumiita ynnä muuta mainiota. Pelasin tämän läpi aika nopeasti sen ilmestyttyä vuonna 2007, ja kaivoin sen esiin ihan kokeillakseni vieläkö Jackien lonkeroissa on vetovoimaa viiden vuoden hyllyssä seisomisen jälkeen. No olihan niissä.
Peli on lähinnä Jackien kostoretki, ja kostamaan pelaaja todella pääsee. Ruumiita nimittäin syntyy melkoisella tahdilla. Ääninäyttely ja dialogi on melko mitäänsanomatonta, juoni yhdentekevä ja Jackien monologit lähes tarpeettomia, mutta itse pelaaminen (lue: hillitön mellastaminen) on hengästyttävää, nautinnollista - ja aivan valtavan mukaansatempaavaa.
Kentät ovat todella yksinkertaisia, tyyliin: mene ja tapa, eikä reitiltä oikein voi eksyä. Tosin pientä lisävaikeutta tuovat esim. ruoskia, kilpiä ja valoja suojanaan käyttävät viholliset. Perusideana on 1) pysyä pois valosta, 2) käyttää käsiä ampumiseen ja lonkeroita silpomiseen ja tavaroiden heittelyyn ja 3) TAPPAA. Actionin ja tappamisen määrässä ja kihkeydessä Darkness II onkin aivan omaa luokkaansa, ja hieman hidasta alkua ja muutamaa "juttelukohtaa" lukuunottamatta peli on niin vauhdikas, että huomasin joutuvani jatkuvasti muistuttelemaan itseäni esimerkiksi hengittämisen tarpeellisuudesta muulloinkin kuin savescreenien aikana. Pelattuani (lue: hakattuani ja karjuttuani) pelin läpi, olin sellaisen adrenaliinimyrskyn vallassa, että jouduin rauhoittumaan puolisen tuntia Wonderboyta pelaten.
The Darkness II:n pelaa kevyesti läpi yhdessä illassa, eikä jälleenpelaamisarvoa juuri ole - ainakaan vähään aikaan. Itselleni viitisen vuotta oli sopiva väli, uusinta saattaa siis olla luvassa vuonna 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti