22.2.2013
20.2.2013
Dishonored
[mä spoilaan / I spoil]
Dishonored. Pelin piti olla (ainakin minulle) koko loppuvuoden kohokohta. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan.
Peli alkaa, kun Dunwallin hallitsijatar Jessamin Caldwin murhataan, ja syylliseksi murhaan lavastetaan tämän henkivartija ja uskottu mies Corvo. Corvo joutuu tyrmään odottelemaan kuolemantuomiotaan. Viimeisen aterian mukana Corvolle toimitetaan kuitenkin sellin avain sekä kehotus paeta vankilasta ja etsiä käsiinsä uutta hallintoa vastustavat lojalistit. Corvon kostoretki voi alkaa.
Pelin parhautta on ehdottomasti sen maailma. Dunwallilla ja sen asukkailla on historia ja konteksti - se on osa suurempaa maailmaa. Myös kenttien toteutus on onnistunut todella hyvin. Vaikka kentät ovatkin oikeasti rajattuja, ne tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Itse olen pelatessani hyvin kartta-orientoitunut, ja varsinkin aluksi oli oikeasti aika hankalaa hahmottaa mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Kartattomuuteen kuitenkin tottui yllättävän nopeasti, ja jossain vaiheessa se alkoi jopa tuntua vapauttavalta: reittejä määränpäähän tuntui olevan loputtomasti ja valinnanvapaus niiden suhteen on täydellinen. Täydellinen valinnanvapaus pätee myös siihen, kuinka pelin haluaa pelata läpi. Vaihtoehtoa löytyy totaalisesta tappamattomuudesta kaiken vastaantulevan tuhoavaan raivoisaan riehumiseen.
Hiiviskely oli valtavan palkitsevaa, mutta toisinaan ihan pirun työlästä. Save- ja Load-komennot tulivat todella tutuiksi stealth-tyylillä pelatessa, ja muutaman kerran jotain kohtaa ehkä tuhannetta kertaa yrittäessäni meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja alkaa tappaa. Varsinkin Tallboyt tuntuivat välillä näkevän ihan joka paikkaan ja omaavan silmäparin myös selkäpuolella. Myös Daudin salamurhaajajengi äänekkäine koirineen aiheutti jonkin verran kiroilua ja harmaita hiuksia. Kaikista vaikeuksista huolimatta - tai ehkäpä juuri niiden vuoksi - ghost-ruksi ja body countin pyöreä nolla kentän läpäisyssä olivat aina muutaman riemunhuudon arvoinen saavutus.
Itselleni hiiviskelyyn kuului siis olennaisena osana myös non-lethal eli tappamattomuus. Tämän kanssa sai ihan tosissaan olla varovainen, sillä joskus tyyppejä tuntui kuolevan ihan ilman syytä - ja taas piti pelata kenttä uudestaan. No, eivät ne kuolemat itsestään tapahtuneet, vaan syy löytyi yleensä minusta. Esimerkiksi liian kasaan pinotut tajuttomat vartijat saattoivat tukehtua, tai rottajengi saattoi käydä napsimassa muutaman päiviltä. Veden äärelle jätetyt saattoivat hukkua ja jonnekin korkealle dumpatut pudota. Tappamattomuus sai vihujen eliminointitehtävissä aikaan jopa perus luoti päähän -kuolemia paljon kammottavampia ratkaisuja. Esimerkiksi Lady Boylen kohtalo sai ainakin itseni hetkeksi pysähtymään ja miettimään, että mitäs helvettiä tulin juuri tehneeksi. Kovin paljon ruusuisempi ei ole myöskään Pendletonin veljesten tulevaisuus. Tarkkasilmäisimmät joutuvat myöhemmin pelissä tekemisiin High Overseer Campellin kanssa - eipä käynyt hyvin hänellekään, vaikkei hengestään päässytkään.
Läpäistyäni pelin hiiviskelemällä ja hyvin pienellä kaaoslevelillä, oli ihan pakko päästä kokeilemaan vielä räiskimistä. Tappamisesta on Dishonoredissa tehty, jos ei nyt ihan taidetta, niin ainakin erittäin monipuolista. Vihuja voi ottaa hengiltä perinteisesti ampumalla tai räjäyttämällä, tai vaikkapa lähettämällä kimppuun lauman verenhimoisia rottia So many baddies to kill, so little time. Hauskaa siis oli, mutta pelin lopputulos ei ollut mega-kaaoksella kovin ruusuinen - Dunwall ei (yllätys, yllätys!) noussut uuteen kukoistukseen.
Dishonoredin päähenkilö Corvo on ehkä yksi koko pelin suurimmista ongelmista. Totaalisen mitätön kynnysmattoprotagonisti, joka vaan sokeasti tottelee pubissa kaljaa kittaavia urpoja (ja kaiken huipuksi nämä kaljaa kiskovat punakat pellet vielä pettävät tämän!). Corvo-paralle ei ole edes suotu juurikaan vuorosanoja, mikä ainakin tällaisen roolipeli-intoilijan mielestä oli kovin surullista ja epäreilua. Toisaalta koko pelin ideahan on se, että Corvo on yksin, petetty, ja kunniastaan riisuttu. Pelissä on kuitenkin muutamia hyvin mielenkiintoisia ja hienoja hahmoja, joista on pakko mainita ainakin Susan Sarandonin ääninäyttelemä Granny Rags sekä Brad Dourifin Piero Joplin.
Juoni tuntui aika keskinkertaiselta ja ennalta-arvattavalta (mene-eliminoi-palaa tukikohtaan) ennen the twistiä. Siis sitä kohtaa, kun ne aiemmin mainitsemani kaljankittaajaurpot päihtyivät kaljan sijaan vallasta ja pettivät ja myrkyttivät Corvon. Tämä tuli itselleni niin yllättäen ja odottamatta, että istuin vaan sohvalla suu auki, ohjain kädessä ja änkytin jotain epämääräistä. Luulin nimittäin, että peli on nyt loppu kun Emily on saatu turvallisesti tukikohtaan ja kaikki vihut eliminoitu. How wrong was I. Ja juuri siinä kohtaa arvostukseni Dishonoredia kohtaan nousi huimasti.
English summary: Stealthing was both super frustrating and mega rewarding. Kill 'em all was loads of fun but made me feel a bit bad in the end. Corvo was quite a lame-ass push-over. I enjoyed the game, especially the big twist, but still there was something missing.
Dishonored. Pelin piti olla (ainakin minulle) koko loppuvuoden kohokohta. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan.
Peli alkaa, kun Dunwallin hallitsijatar Jessamin Caldwin murhataan, ja syylliseksi murhaan lavastetaan tämän henkivartija ja uskottu mies Corvo. Corvo joutuu tyrmään odottelemaan kuolemantuomiotaan. Viimeisen aterian mukana Corvolle toimitetaan kuitenkin sellin avain sekä kehotus paeta vankilasta ja etsiä käsiinsä uutta hallintoa vastustavat lojalistit. Corvon kostoretki voi alkaa.
Pelin parhautta on ehdottomasti sen maailma. Dunwallilla ja sen asukkailla on historia ja konteksti - se on osa suurempaa maailmaa. Myös kenttien toteutus on onnistunut todella hyvin. Vaikka kentät ovatkin oikeasti rajattuja, ne tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Itse olen pelatessani hyvin kartta-orientoitunut, ja varsinkin aluksi oli oikeasti aika hankalaa hahmottaa mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Kartattomuuteen kuitenkin tottui yllättävän nopeasti, ja jossain vaiheessa se alkoi jopa tuntua vapauttavalta: reittejä määränpäähän tuntui olevan loputtomasti ja valinnanvapaus niiden suhteen on täydellinen. Täydellinen valinnanvapaus pätee myös siihen, kuinka pelin haluaa pelata läpi. Vaihtoehtoa löytyy totaalisesta tappamattomuudesta kaiken vastaantulevan tuhoavaan raivoisaan riehumiseen.
Hiiviskely oli valtavan palkitsevaa, mutta toisinaan ihan pirun työlästä. Save- ja Load-komennot tulivat todella tutuiksi stealth-tyylillä pelatessa, ja muutaman kerran jotain kohtaa ehkä tuhannetta kertaa yrittäessäni meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja alkaa tappaa. Varsinkin Tallboyt tuntuivat välillä näkevän ihan joka paikkaan ja omaavan silmäparin myös selkäpuolella. Myös Daudin salamurhaajajengi äänekkäine koirineen aiheutti jonkin verran kiroilua ja harmaita hiuksia. Kaikista vaikeuksista huolimatta - tai ehkäpä juuri niiden vuoksi - ghost-ruksi ja body countin pyöreä nolla kentän läpäisyssä olivat aina muutaman riemunhuudon arvoinen saavutus.
Itselleni hiiviskelyyn kuului siis olennaisena osana myös non-lethal eli tappamattomuus. Tämän kanssa sai ihan tosissaan olla varovainen, sillä joskus tyyppejä tuntui kuolevan ihan ilman syytä - ja taas piti pelata kenttä uudestaan. No, eivät ne kuolemat itsestään tapahtuneet, vaan syy löytyi yleensä minusta. Esimerkiksi liian kasaan pinotut tajuttomat vartijat saattoivat tukehtua, tai rottajengi saattoi käydä napsimassa muutaman päiviltä. Veden äärelle jätetyt saattoivat hukkua ja jonnekin korkealle dumpatut pudota. Tappamattomuus sai vihujen eliminointitehtävissä aikaan jopa perus luoti päähän -kuolemia paljon kammottavampia ratkaisuja. Esimerkiksi Lady Boylen kohtalo sai ainakin itseni hetkeksi pysähtymään ja miettimään, että mitäs helvettiä tulin juuri tehneeksi. Kovin paljon ruusuisempi ei ole myöskään Pendletonin veljesten tulevaisuus. Tarkkasilmäisimmät joutuvat myöhemmin pelissä tekemisiin High Overseer Campellin kanssa - eipä käynyt hyvin hänellekään, vaikkei hengestään päässytkään.
Läpäistyäni pelin hiiviskelemällä ja hyvin pienellä kaaoslevelillä, oli ihan pakko päästä kokeilemaan vielä räiskimistä. Tappamisesta on Dishonoredissa tehty, jos ei nyt ihan taidetta, niin ainakin erittäin monipuolista. Vihuja voi ottaa hengiltä perinteisesti ampumalla tai räjäyttämällä, tai vaikkapa lähettämällä kimppuun lauman verenhimoisia rottia So many baddies to kill, so little time. Hauskaa siis oli, mutta pelin lopputulos ei ollut mega-kaaoksella kovin ruusuinen - Dunwall ei (yllätys, yllätys!) noussut uuteen kukoistukseen.
Dishonoredin päähenkilö Corvo on ehkä yksi koko pelin suurimmista ongelmista. Totaalisen mitätön kynnysmattoprotagonisti, joka vaan sokeasti tottelee pubissa kaljaa kittaavia urpoja (ja kaiken huipuksi nämä kaljaa kiskovat punakat pellet vielä pettävät tämän!). Corvo-paralle ei ole edes suotu juurikaan vuorosanoja, mikä ainakin tällaisen roolipeli-intoilijan mielestä oli kovin surullista ja epäreilua. Toisaalta koko pelin ideahan on se, että Corvo on yksin, petetty, ja kunniastaan riisuttu. Pelissä on kuitenkin muutamia hyvin mielenkiintoisia ja hienoja hahmoja, joista on pakko mainita ainakin Susan Sarandonin ääninäyttelemä Granny Rags sekä Brad Dourifin Piero Joplin.
Juoni tuntui aika keskinkertaiselta ja ennalta-arvattavalta (mene-eliminoi-palaa tukikohtaan) ennen the twistiä. Siis sitä kohtaa, kun ne aiemmin mainitsemani kaljankittaajaurpot päihtyivät kaljan sijaan vallasta ja pettivät ja myrkyttivät Corvon. Tämä tuli itselleni niin yllättäen ja odottamatta, että istuin vaan sohvalla suu auki, ohjain kädessä ja änkytin jotain epämääräistä. Luulin nimittäin, että peli on nyt loppu kun Emily on saatu turvallisesti tukikohtaan ja kaikki vihut eliminoitu. How wrong was I. Ja juuri siinä kohtaa arvostukseni Dishonoredia kohtaan nousi huimasti.
English summary: Stealthing was both super frustrating and mega rewarding. Kill 'em all was loads of fun but made me feel a bit bad in the end. Corvo was quite a lame-ass push-over. I enjoyed the game, especially the big twist, but still there was something missing.
9.2.2013
The Real Reason Why GTA V Was Dealyed
That's just fab :]
Ctrl Alt Del - Wouldn't put it past them (2013-02-08)
Like c'mon, Rockstar Games! I want GTA V now! Moooom... !!
Seriously tho, I was quite upset when I heard the game release will be moved til September. I was already countinghours days. I so hope it's gonna be worth all this waiting and shit.
Ctrl Alt Del - Wouldn't put it past them (2013-02-08)
Like c'mon, Rockstar Games! I want GTA V now! Moooom... !!
Seriously tho, I was quite upset when I heard the game release will be moved til September. I was already counting
8.2.2013
Dragonborn
[sisältää spoilereita]
Skyrimin lisärit eivät olleet mitenkään vakuuttaneet meikäläistä. Ennen Dragonbornia, that is. Dawnguard oli ihan jeeskiva, liian lyhyt ja vähän boring tosin, ja Hearthfire niin naurettavaa piipertelyä etten vaivautunut edes hankkimaan sitä. Vähän alkoi ehkä jopa tympiä koko Skyrimin DLC-meininki. Kunnes melkein kastelin housuni kun näin ekan Dragonborn-trailerin. Ja alkaessani pelata, olin lähes ekstaattisessa tilassa.
Dragonborn alkaa, kun outo kultistijengi hyökkää Dovahkiinin kimppuun ja yrittää tappaa tämän. Luonnollisestihan on alettava selvitellä, mistä naamaripellet ovat ilmestyneet, ja mitä niillä on mielessä. Näin päädytään Windhelmin lauttarannasta vastahakoisen merenkävijän kyydillä Solstheimin saarelle, Morrowindiin.
Soltsheim on mahtava paikka. Questia pukkaa niin, ettei pää meinaa pysyä perässä, ja saari itse on tarpeeksi pieni liikkumiseen ilman fast travelia, mutta tarpeeksi suuri myös päämäärättömään vaelteluun. Maasto vaihtelee tuhkabeacheista talvisiin vuoristoihin. Solstheimissa häröillessäni tunsin pitkästä aikaa totaalisen ehdotonta pelaamisen riemua ja vastustamatonta halua olla tekemättä mitään muuta.
Pääjuoni pyörii aika tiukasti pääantagonistin, ensimmäisen Dragonbornin, mysteerisen Miraakin ympärillä. Miraak on rakennuttanut itselleen temppelin ja shrineja, ja ottanut Solstheimin asukkaat valtaansa. Monen mutkan ja seikkailun kautta päädytään epämääräistä massaa muistuttavan Daedra-prinssi Hermaeus Moran Apocryhaan, ja lopulta Dovaahkinin tehtävä on tuhota Miraak. Mielestäni pääjuoni tehtävineen on kaikinpuolin hyvä, ja onnistui jopa ylittämään sille asettamani ennakko-odotukset. Kuitenkin pelistä missaa aika paljon, jos keskittyy ainoastaan paahtamaan pääjuonta läpi.
Questit ovat mukavan monipuolisia ja Dovaahkiin pääseekin main questlinen ohella muun muassa etsimään kadonneita kyläläisiä, koluamaan jääluolia, seuraamaan legendaarisen merirosvon aarrekarttaa, osallistumaan vähintäänkin epäilyttävän kaivoksen toimintaan, setvimään hämäräperäistä salamurhajuonta (josta saa palkkioksi oman talon Raven's Rockissa! Woot woot!), hoitelemaan itseään täynnä olevan, jättimäisessä sienitalossa asustelevan velhon asioita ja paljon, paljon muuta. Välillä tehtävät vaativat käväisyä Skyrimin puolella, ja jotkut Solstheimin asukkaat paljastuvatkin Skyrimin tyyppien sukulaisiksi tai ystäviksi. Ainoastaan toistuvat visiitit Herma-Moran painajaismaisessa Apocryhassa alkoivat pidemmän päälle hiukan puuduttaa.
Uusia tuttavuuksia Solstheimissa riittää myös olentojen puolesta. Vinkeimpiä olivat ehdottomasti pikkuiset, jonkinlaista peikkoa muistuttavat Rieklingit, jotka ääntelevät hassusti ja keräilevät mitä omituisempia tavaroita. Hahmoista suosikkini on ehdottomasti itseään täynnä oleva, eksentrinen velho Neloth. Muutenkin tuntuu, että koko lisärin luomisessa on käytetty huumoria kuin Skyrimissa. Ei siis mitenkään ylitsevuotavasti - kyseessä ei ole mikään huumoripeli - mutta mukavan hienovaraisesti.
Solstheimissa tosiaan riittää tekemistä helposti vähintään 15-20 tunniksi. Itse vietin siellä varmaan lähemmäs 50 tuntia, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, oma pelityylini on kauniisti sanottunakin - no, melko pakkomielteinen ja kaikki mahdolliset nurkat läpikäyvä.
Solstheimista ja Dragonbornista tuli joululomani pääasia, ja varsinkin joulupäivän kreisi lumimyrsky sai minut lähinnä hykertelemään ja heittelemään yläfemmoja Xboxini kanssa - mikä ihana tekosyy minun, boxin ja sohvan epäpyhälle allianssille.
Skyrimin lisärit eivät olleet mitenkään vakuuttaneet meikäläistä. Ennen Dragonbornia, that is. Dawnguard oli ihan jeeskiva, liian lyhyt ja vähän boring tosin, ja Hearthfire niin naurettavaa piipertelyä etten vaivautunut edes hankkimaan sitä. Vähän alkoi ehkä jopa tympiä koko Skyrimin DLC-meininki. Kunnes melkein kastelin housuni kun näin ekan Dragonborn-trailerin. Ja alkaessani pelata, olin lähes ekstaattisessa tilassa.
Dragonborn alkaa, kun outo kultistijengi hyökkää Dovahkiinin kimppuun ja yrittää tappaa tämän. Luonnollisestihan on alettava selvitellä, mistä naamaripellet ovat ilmestyneet, ja mitä niillä on mielessä. Näin päädytään Windhelmin lauttarannasta vastahakoisen merenkävijän kyydillä Solstheimin saarelle, Morrowindiin.
Soltsheim on mahtava paikka. Questia pukkaa niin, ettei pää meinaa pysyä perässä, ja saari itse on tarpeeksi pieni liikkumiseen ilman fast travelia, mutta tarpeeksi suuri myös päämäärättömään vaelteluun. Maasto vaihtelee tuhkabeacheista talvisiin vuoristoihin. Solstheimissa häröillessäni tunsin pitkästä aikaa totaalisen ehdotonta pelaamisen riemua ja vastustamatonta halua olla tekemättä mitään muuta.
Pääjuoni pyörii aika tiukasti pääantagonistin, ensimmäisen Dragonbornin, mysteerisen Miraakin ympärillä. Miraak on rakennuttanut itselleen temppelin ja shrineja, ja ottanut Solstheimin asukkaat valtaansa. Monen mutkan ja seikkailun kautta päädytään epämääräistä massaa muistuttavan Daedra-prinssi Hermaeus Moran Apocryhaan, ja lopulta Dovaahkinin tehtävä on tuhota Miraak. Mielestäni pääjuoni tehtävineen on kaikinpuolin hyvä, ja onnistui jopa ylittämään sille asettamani ennakko-odotukset. Kuitenkin pelistä missaa aika paljon, jos keskittyy ainoastaan paahtamaan pääjuonta läpi.
Questit ovat mukavan monipuolisia ja Dovaahkiin pääseekin main questlinen ohella muun muassa etsimään kadonneita kyläläisiä, koluamaan jääluolia, seuraamaan legendaarisen merirosvon aarrekarttaa, osallistumaan vähintäänkin epäilyttävän kaivoksen toimintaan, setvimään hämäräperäistä salamurhajuonta (josta saa palkkioksi oman talon Raven's Rockissa! Woot woot!), hoitelemaan itseään täynnä olevan, jättimäisessä sienitalossa asustelevan velhon asioita ja paljon, paljon muuta. Välillä tehtävät vaativat käväisyä Skyrimin puolella, ja jotkut Solstheimin asukkaat paljastuvatkin Skyrimin tyyppien sukulaisiksi tai ystäviksi. Ainoastaan toistuvat visiitit Herma-Moran painajaismaisessa Apocryhassa alkoivat pidemmän päälle hiukan puuduttaa.
Uusia tuttavuuksia Solstheimissa riittää myös olentojen puolesta. Vinkeimpiä olivat ehdottomasti pikkuiset, jonkinlaista peikkoa muistuttavat Rieklingit, jotka ääntelevät hassusti ja keräilevät mitä omituisempia tavaroita. Hahmoista suosikkini on ehdottomasti itseään täynnä oleva, eksentrinen velho Neloth. Muutenkin tuntuu, että koko lisärin luomisessa on käytetty huumoria kuin Skyrimissa. Ei siis mitenkään ylitsevuotavasti - kyseessä ei ole mikään huumoripeli - mutta mukavan hienovaraisesti.
Solstheimissa tosiaan riittää tekemistä helposti vähintään 15-20 tunniksi. Itse vietin siellä varmaan lähemmäs 50 tuntia, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, oma pelityylini on kauniisti sanottunakin - no, melko pakkomielteinen ja kaikki mahdolliset nurkat läpikäyvä.
Solstheimista ja Dragonbornista tuli joululomani pääasia, ja varsinkin joulupäivän kreisi lumimyrsky sai minut lähinnä hykertelemään ja heittelemään yläfemmoja Xboxini kanssa - mikä ihana tekosyy minun, boxin ja sohvan epäpyhälle allianssille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)