Dishonored

[mä spoilaan / I spoil]

Dishonored. Pelin piti olla (ainakin minulle) koko loppuvuoden kohokohta. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan.

Peli alkaa, kun Dunwallin hallitsijatar Jessamin Caldwin murhataan, ja syylliseksi murhaan lavastetaan tämän henkivartija ja uskottu mies Corvo. Corvo joutuu tyrmään odottelemaan kuolemantuomiotaan. Viimeisen aterian mukana Corvolle toimitetaan kuitenkin sellin avain sekä kehotus paeta vankilasta ja etsiä käsiinsä uutta hallintoa vastustavat lojalistit. Corvon kostoretki voi alkaa.

Pelin parhautta on ehdottomasti sen maailma. Dunwallilla ja sen asukkailla on historia ja konteksti - se on osa suurempaa maailmaa. Myös kenttien toteutus on onnistunut todella hyvin. Vaikka kentät ovatkin oikeasti rajattuja, ne tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Itse olen pelatessani hyvin kartta-orientoitunut, ja varsinkin aluksi oli oikeasti aika hankalaa hahmottaa mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Kartattomuuteen kuitenkin tottui yllättävän nopeasti, ja jossain vaiheessa se alkoi jopa tuntua vapauttavalta: reittejä määränpäähän tuntui olevan loputtomasti ja valinnanvapaus niiden suhteen on täydellinen. Täydellinen valinnanvapaus pätee myös siihen, kuinka pelin haluaa pelata läpi. Vaihtoehtoa löytyy totaalisesta tappamattomuudesta kaiken vastaantulevan tuhoavaan raivoisaan riehumiseen.

Hiiviskely oli valtavan palkitsevaa, mutta toisinaan ihan pirun työlästä. Save- ja Load-komennot tulivat todella tutuiksi stealth-tyylillä pelatessa, ja muutaman kerran jotain kohtaa ehkä tuhannetta kertaa yrittäessäni meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja alkaa tappaa. Varsinkin Tallboyt tuntuivat välillä näkevän ihan joka paikkaan ja omaavan silmäparin myös selkäpuolella. Myös Daudin salamurhaajajengi äänekkäine koirineen aiheutti jonkin verran kiroilua ja harmaita hiuksia. Kaikista vaikeuksista huolimatta - tai ehkäpä juuri niiden vuoksi - ghost-ruksi ja body countin pyöreä nolla kentän läpäisyssä olivat aina muutaman riemunhuudon arvoinen saavutus.

Itselleni hiiviskelyyn kuului siis olennaisena osana myös non-lethal eli tappamattomuus. Tämän kanssa sai ihan tosissaan olla varovainen, sillä joskus tyyppejä tuntui kuolevan ihan ilman syytä - ja taas piti pelata kenttä uudestaan. No, eivät ne kuolemat itsestään tapahtuneet, vaan syy löytyi yleensä minusta. Esimerkiksi liian kasaan pinotut tajuttomat vartijat saattoivat tukehtua, tai rottajengi saattoi käydä napsimassa muutaman päiviltä. Veden äärelle jätetyt saattoivat hukkua ja jonnekin korkealle dumpatut pudota. Tappamattomuus sai vihujen eliminointitehtävissä aikaan jopa perus luoti päähän -kuolemia paljon kammottavampia ratkaisuja. Esimerkiksi Lady Boylen kohtalo sai ainakin itseni hetkeksi pysähtymään ja miettimään, että mitäs helvettiä tulin juuri tehneeksi. Kovin paljon ruusuisempi ei ole myöskään Pendletonin veljesten tulevaisuus. Tarkkasilmäisimmät joutuvat myöhemmin pelissä tekemisiin High Overseer Campellin kanssa - eipä käynyt hyvin hänellekään, vaikkei hengestään päässytkään.

Läpäistyäni pelin hiiviskelemällä ja hyvin pienellä kaaoslevelillä, oli ihan pakko päästä kokeilemaan vielä räiskimistä. Tappamisesta on Dishonoredissa tehty, jos ei nyt ihan taidetta, niin ainakin erittäin monipuolista. Vihuja voi ottaa hengiltä perinteisesti ampumalla tai räjäyttämällä, tai vaikkapa lähettämällä kimppuun lauman verenhimoisia rottia So many baddies to kill, so little time. Hauskaa siis oli, mutta pelin lopputulos ei ollut mega-kaaoksella kovin ruusuinen - Dunwall ei (yllätys, yllätys!) noussut uuteen kukoistukseen.

Dishonoredin päähenkilö Corvo on ehkä yksi koko pelin suurimmista ongelmista. Totaalisen mitätön kynnysmattoprotagonisti, joka vaan sokeasti tottelee pubissa kaljaa kittaavia urpoja (ja kaiken huipuksi nämä kaljaa kiskovat punakat pellet vielä pettävät tämän!). Corvo-paralle ei ole edes suotu juurikaan vuorosanoja, mikä ainakin tällaisen roolipeli-intoilijan mielestä oli kovin surullista ja epäreilua. Toisaalta koko pelin ideahan on se, että Corvo on yksin, petetty, ja kunniastaan riisuttu. Pelissä on kuitenkin muutamia hyvin mielenkiintoisia ja hienoja hahmoja, joista on pakko mainita ainakin Susan Sarandonin ääninäyttelemä Granny Rags sekä Brad Dourifin Piero Joplin.

Juoni tuntui aika keskinkertaiselta ja ennalta-arvattavalta (mene-eliminoi-palaa tukikohtaan) ennen the twistiä. Siis sitä kohtaa, kun ne aiemmin mainitsemani kaljankittaajaurpot päihtyivät kaljan sijaan vallasta ja pettivät ja myrkyttivät Corvon. Tämä tuli itselleni niin yllättäen ja odottamatta, että istuin vaan sohvalla suu auki, ohjain kädessä ja änkytin jotain epämääräistä. Luulin nimittäin, että peli on nyt loppu kun Emily on saatu turvallisesti tukikohtaan ja kaikki vihut eliminoitu. How wrong was I. Ja juuri siinä kohtaa arvostukseni Dishonoredia kohtaan nousi huimasti.

English summary: Stealthing was both super frustrating and mega rewarding. Kill 'em all was loads of fun but made me feel a bit bad in the end. Corvo was quite a lame-ass push-over. I enjoyed the game, especially the big twist, but still there was something missing.