Dragonborn

[sisältää spoilereita]

Skyrimin lisärit eivät olleet mitenkään vakuuttaneet meikäläistä. Ennen Dragonbornia, that is. Dawnguard oli ihan jeeskiva, liian lyhyt ja vähän boring tosin, ja Hearthfire niin naurettavaa piipertelyä etten vaivautunut edes hankkimaan sitä. Vähän alkoi ehkä jopa tympiä koko Skyrimin DLC-meininki. Kunnes melkein kastelin housuni kun näin ekan Dragonborn-trailerin. Ja alkaessani pelata, olin lähes ekstaattisessa tilassa.

Dragonborn alkaa, kun outo kultistijengi hyökkää Dovahkiinin kimppuun ja yrittää tappaa tämän. Luonnollisestihan on alettava selvitellä, mistä naamaripellet ovat ilmestyneet, ja mitä niillä on mielessä. Näin päädytään Windhelmin lauttarannasta vastahakoisen merenkävijän kyydillä Solstheimin saarelle, Morrowindiin.

Soltsheim on mahtava paikka. Questia pukkaa niin, ettei pää meinaa pysyä perässä, ja saari itse on tarpeeksi pieni liikkumiseen ilman fast travelia, mutta tarpeeksi suuri myös päämäärättömään vaelteluun. Maasto vaihtelee tuhkabeacheista talvisiin vuoristoihin. Solstheimissa häröillessäni tunsin pitkästä aikaa totaalisen ehdotonta pelaamisen riemua ja vastustamatonta halua olla tekemättä mitään muuta.

Pääjuoni pyörii aika tiukasti pääantagonistin, ensimmäisen Dragonbornin, mysteerisen Miraakin ympärillä. Miraak on rakennuttanut itselleen temppelin ja shrineja, ja ottanut Solstheimin asukkaat valtaansa. Monen mutkan ja seikkailun kautta päädytään epämääräistä massaa muistuttavan Daedra-prinssi Hermaeus Moran Apocryhaan, ja lopulta Dovaahkinin tehtävä on tuhota Miraak. Mielestäni pääjuoni tehtävineen on kaikinpuolin hyvä, ja onnistui jopa ylittämään sille asettamani ennakko-odotukset. Kuitenkin pelistä missaa aika paljon, jos keskittyy ainoastaan paahtamaan pääjuonta läpi.

Questit ovat mukavan monipuolisia ja Dovaahkiin pääseekin main questlinen ohella muun muassa etsimään kadonneita kyläläisiä, koluamaan jääluolia, seuraamaan legendaarisen merirosvon aarrekarttaa, osallistumaan vähintäänkin epäilyttävän kaivoksen toimintaan, setvimään hämäräperäistä salamurhajuonta (josta saa palkkioksi oman talon Raven's Rockissa! Woot woot!), hoitelemaan itseään täynnä olevan, jättimäisessä sienitalossa asustelevan velhon asioita ja paljon, paljon muuta. Välillä tehtävät vaativat käväisyä Skyrimin puolella, ja jotkut Solstheimin asukkaat paljastuvatkin Skyrimin tyyppien sukulaisiksi tai ystäviksi. Ainoastaan toistuvat visiitit Herma-Moran painajaismaisessa Apocryhassa alkoivat pidemmän päälle hiukan puuduttaa.

Uusia tuttavuuksia Solstheimissa riittää myös olentojen puolesta. Vinkeimpiä olivat ehdottomasti pikkuiset, jonkinlaista peikkoa muistuttavat Rieklingit, jotka ääntelevät hassusti ja keräilevät mitä omituisempia tavaroita. Hahmoista suosikkini on ehdottomasti itseään täynnä oleva, eksentrinen velho Neloth. Muutenkin tuntuu, että koko lisärin luomisessa on käytetty huumoria kuin Skyrimissa. Ei siis mitenkään ylitsevuotavasti - kyseessä ei ole mikään huumoripeli - mutta mukavan hienovaraisesti.

Solstheimissa tosiaan riittää tekemistä helposti vähintään 15-20 tunniksi. Itse vietin siellä varmaan lähemmäs 50 tuntia, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, oma pelityylini on kauniisti sanottunakin - no, melko pakkomielteinen ja kaikki mahdolliset nurkat läpikäyvä.

Solstheimista ja Dragonbornista tuli joululomani pääasia, ja varsinkin joulupäivän kreisi lumimyrsky sai minut lähinnä hykertelemään ja heittelemään yläfemmoja Xboxini kanssa - mikä ihana tekosyy minun, boxin ja sohvan epäpyhälle allianssille.