Huh huh.
Pitkä, mutta mukava päivä takana. Mitä jäi käteen?
-Alien: Isolation (XBONE)
Sain muutaman kerran varmaan lievän sydänkohtauksen. Oikeasti, siitä tulee ihan mahtava peli, jos eivät nyt lähde ryssimään koko juttua. Pelaan huomenna lisää, ja kirjoittelen sitten ehkä jotain muka-järkevää juttua Livegamersiin.
-Hotline Miami 2 (PC)
Ei voi muuta sanoa kuin FUCK YEAH! En ehtinyt pelata kuin muutaman minuutin, koska pitkät jonot ja ja huono aikataulutus. Tätä lisää huomenna!
-Murdered: Soul Suspect (XBONE)
Tämä vakuutti mut ihan täysin. Single player -pelit ei kuole koskaan, jos ne on tulevaisuudessa puoliksikaan näin vaikuttavia.
-Eden Star
Kavereiden tekemä peli <3 Kaverit ekoilla isommilla messuilla <3 Ja oikeasti kiinnostava peli! Toivottavasti Kyle tai John ehtii jutella "virallisestikin" huomenna tai sunnuntaina.
-NEC:n wifi on järkyttävän kehno. Turha odottaa live-updeittiä.
-80's corner
Pelasin Megamania, Street Fighteria ja jotain kreisiä tekstiseikkailua. Mahtavuutta, vaikka kaikki Atarit olikin koko ajan varattuja.
-Pixel Enemy
On ne vaan hauskoja poikia
-This is England
Mainostan vielä vähän Englannin viinan hintaa: 8-pack Becksiä (0,5l) 4,99; punaviinipullo (ei edes ollut halvin) 2,99; 4-pack Guinnesia (0,5l) 3,50. Rööki on tosin kamalan kallista, 6-8 puntaa/aski.
Jatkan huomenna, nyt hajoo pää.
29.3.2014
21.3.2014
True Detective eli miten opin arvostamaan Matthew McConaugheytä
Siinä se sitten oli.
Katsoin viimeisen jakson kahdesti, koska en halunnut päästää irti. Voipi olla, että katson koko kauden uudestaan.
True Detective on harvinaisen upea sarja. Sitä on vaikea kuvailla, sillä ensimmäiseen muutamaan jaksoon ei näennäisesti tapahdu juuri mitään – eikä kyseessä mikään action-paketti olekaan. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu, ja ihan helvetisti tapahtuukin. Tunnelma on niin tiivis, ettei välillä muista edes hengittää. Turhia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, ja ne näyttelijät! Woody Harrelsonista olen aina pitänyt, mutta suurimman yllätyksen tuotti kyllä Matthew McConaughey. Siis se mieshän on ihan oikea näyttelijä! Olen aina ihan tietoisesti vältellyt herran tähdittämiä elokuvia, koska olen assosioinut ne tyhjänpäiväisksi romcomeiksi, tyyliin How to Lose a Guy in 10 Days (huoh). Mutta True Detectiven parissa vaikutuin jo yhden jakson jälkeen niin paljon, että katsoin myös Mudin ja Dallas Buyers Clubin. Varsinkin tuo jälkimmäinen on kerrassaan loistava suoritus, joka ehdittiin jo Oscarillakin palkita.
Sarjan lähtöasetelmassa rikostutkijat haastattelevat kahta jo poliisinhommista luopunutta ex-tutkijaa, joiden elämät kohtasivat aikoinaan hetkeksi molempien kohtaloa määrittäneen rikostutkinnan aikana. Paljastuu, että oikein mikään ei ole, eikä koskaan ollutkaan, ihan sitä, miltä näyttää. Vanhat kaunat kiristävät ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Juonesta on hankala yrittää selittää tarkemmin, eikä se varmaan ole tarpeenkaan. Eritysmaininnan ansaitsevat myös Lousianan maisemat ja sarjan tunnusmusiikki. Huh huh. Kannattaa katsoa.
Katsoin viimeisen jakson kahdesti, koska en halunnut päästää irti. Voipi olla, että katson koko kauden uudestaan.
True Detective on harvinaisen upea sarja. Sitä on vaikea kuvailla, sillä ensimmäiseen muutamaan jaksoon ei näennäisesti tapahdu juuri mitään – eikä kyseessä mikään action-paketti olekaan. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu, ja ihan helvetisti tapahtuukin. Tunnelma on niin tiivis, ettei välillä muista edes hengittää. Turhia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, ja ne näyttelijät! Woody Harrelsonista olen aina pitänyt, mutta suurimman yllätyksen tuotti kyllä Matthew McConaughey. Siis se mieshän on ihan oikea näyttelijä! Olen aina ihan tietoisesti vältellyt herran tähdittämiä elokuvia, koska olen assosioinut ne tyhjänpäiväisksi romcomeiksi, tyyliin How to Lose a Guy in 10 Days (huoh). Mutta True Detectiven parissa vaikutuin jo yhden jakson jälkeen niin paljon, että katsoin myös Mudin ja Dallas Buyers Clubin. Varsinkin tuo jälkimmäinen on kerrassaan loistava suoritus, joka ehdittiin jo Oscarillakin palkita.
Sarjan lähtöasetelmassa rikostutkijat haastattelevat kahta jo poliisinhommista luopunutta ex-tutkijaa, joiden elämät kohtasivat aikoinaan hetkeksi molempien kohtaloa määrittäneen rikostutkinnan aikana. Paljastuu, että oikein mikään ei ole, eikä koskaan ollutkaan, ihan sitä, miltä näyttää. Vanhat kaunat kiristävät ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Juonesta on hankala yrittää selittää tarkemmin, eikä se varmaan ole tarpeenkaan. Eritysmaininnan ansaitsevat myös Lousianan maisemat ja sarjan tunnusmusiikki. Huh huh. Kannattaa katsoa.
13.3.2014
Ruisrock ja vuosisadan kulttuuriteko
Kävin äsken Ruissin sivuilla vilkuilemassa ensi kesän esiintyjiä, ja mitä vanhat silmäni näkivätkään.. lapsuuteni sankari THE OFFSPRING esiintyy Turussa ensi kesänä! Ei voi olla totta! En ole ikinä millään kansainvälisilläkään festareilla nähnyt tätä ala-asteikäisestä asti palvomaani bändiä, ja nyt ne tulee Suomeen. AAAAAEEEEAAAAHHHHH!!!
No näyttäähän siellä olevan myös Children of Bodom, IconaPop, Lily Allen ja Suede. Mutta hei, OFFSPRING! OFFSPRING! OFFSPRING!
[ostin just koko viikonlopun liput]
Nyt jos paikalle saataisiin vielä Rancid, Dead Kennedys, Bad Religion, Dropkick Murphy's, Fallout Boy, Hellacopters, Amy Winehouse (vaikka haudan takaa), Coheed&Cambria, Fair to Midland, Duran Duran ja Frank Sinatra, olisin musaekstaasissa ehkä loppuelämäni.
No näyttäähän siellä olevan myös Children of Bodom, IconaPop, Lily Allen ja Suede. Mutta hei, OFFSPRING! OFFSPRING! OFFSPRING!
[ostin just koko viikonlopun liput]
Nyt jos paikalle saataisiin vielä Rancid, Dead Kennedys, Bad Religion, Dropkick Murphy's, Fallout Boy, Hellacopters, Amy Winehouse (vaikka haudan takaa), Coheed&Cambria, Fair to Midland, Duran Duran ja Frank Sinatra, olisin musaekstaasissa ehkä loppuelämäni.
Miksi en aio kiukutella, vaikka Witcher 3 viivästyy ensi vuoteen
Niinhän siinä kävi, että CD Projekt ilmoitti siirtävänsä Witcher 3:n julkaisun ensi vuoden helmikuulle. Ensin teki mieli vähän kirkua ja paiskoa tavaroita, ehkä myös vähän heittäytyä selälleni maahan potkimaan ja karjumaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Tyydyin kuitenkin huokaamaan "no höh", ja juomaan vähän lisää kahvia. Ja sitten ajattelin asiaa vähän tarkemmin.
Hyvä peli on aina hyvä peli, tulipa se sitten viiveellä tai ei. Pelin julkaiseminen keskeneräisenä (köh.. BATTLEFIELD4.. krööh!) johtaa yleensä ainoastaan paskaan lopputulokseen. Tällä logiikalla kaikki Witcher-fanit saisivatkin oikeastaan iloita siitä, että CD Projekt on tehnyt vastuullisen ja hyvän päätöksen julkaista peli ennemmin valmiina ja myöhässä kuin keskeneräisenä ja aikataulussa.
Eikä se paljon puhuttu viivästys nyt ole edes kovin kummoisen pituinen. Loppuvuodesta 2014 helmikuulle 2015 – d'oh. Pari-kolme hassua kuukautta. Siinähän juuri ehtii selvitä joululahjapelien savotasta, ja taas onkin jotain kivaa luvassa.
Eli pelkkiä hopeareunuksia tällä pilvellä :]
Hyvä peli on aina hyvä peli, tulipa se sitten viiveellä tai ei. Pelin julkaiseminen keskeneräisenä (köh.. BATTLEFIELD4.. krööh!) johtaa yleensä ainoastaan paskaan lopputulokseen. Tällä logiikalla kaikki Witcher-fanit saisivatkin oikeastaan iloita siitä, että CD Projekt on tehnyt vastuullisen ja hyvän päätöksen julkaista peli ennemmin valmiina ja myöhässä kuin keskeneräisenä ja aikataulussa.
Eikä se paljon puhuttu viivästys nyt ole edes kovin kummoisen pituinen. Loppuvuodesta 2014 helmikuulle 2015 – d'oh. Pari-kolme hassua kuukautta. Siinähän juuri ehtii selvitä joululahjapelien savotasta, ja taas onkin jotain kivaa luvassa.
Eli pelkkiä hopeareunuksia tällä pilvellä :]
8.3.2014
Dust, anyone?
Dust: An Elysian Tail on kaikin puolin jännä tapaus.
Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy pelin visuaaliseen puoleen. Luin jostain, että pelin grafiikka olisi kokonaan käsin maalattua, ja sen kyllä huomaa. Dust: An Elysian Tail on valtavan kaunis.
Päähenkilö Dust herää jostain luolasta, eikä oikein muista kuka on tai minne on menossa. Oppaaksi ihmeelliselle itsensälöytämismatkalleen Dust saa puhuvan miekan ja kimittävän peelon, josta lisää myöhemmin. Pelin edetessä ja tarinan auetessa (anti)sankari saa pirstaleista tietoa ristiriitaisesta menneisyydestään sekä mahdollisuuden korjata aiemmassa elämässään tekemiään vääryyksiä. Tarina on ihan kiva, välillä jopa hieno ja yllätyksellinen, mutta jos Dustia pitäisi alkaa ihan urakalla kehua, nostaisin jaetulle ykkössijalle kauneuden ohella upean pelattavuuden.
Dust nimittäin pelittää kuin unelma. Ei nyt ihan hetkeen tule mieleen toista yhtä sulavasti, lähes ajatuksen lailla toimivaa peliä. Dust tekee juuri mitä haluan, silloin kun haluan. Kuolemasta tai muista mokailuista ei mitenkään voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelin olevan helppo. Tai no, vaikeustasoa saa toki säätää, ja kuoleman kohdatessa matka jatkuu edellisestä tallennusportaalista. Viholliset muuttuvat pikkuhiljaa pelin edetessä yhdellä iskulla tapettavista kovempiin erilaisia taktiikoita vaativiksi hirmuiksi. Peli ohjeistaa pikkuisen kovempien mörssärien kohtaamista varten, mutta ennen pitkää joutuu itse pähkäilemään, millä tavoin minkäkinlaisia vihuja kannattaa lähteä läiskimään. Taitoarsenaali karttuu matkan varrella, ja kaikkia opittuja temppuja tulee tarvitsemaan.
Pelissä on kuitenkin ongelma. Ongelmalla on siivet, naskalihampaat ja kimittävä ääni. Kyllä, sen ongelman nimi on Fidget. Mä vihaan, vihaan, vihaan kimitystä. Varsinkin sellaista muka-naisellista, avutonta, teatraalista kimitystä ja kimittävällä äänellä lauottuja muka-hauskoja ja muka-sarkastisia näsäviisaita typeryyksiä. Fidget olisi paljon siistimpi hahmo vaikkapa kiwiaksentilla puhuvana isoäitinä. Tai monotonisena robottina. Ihan oikeasti, Fidget on ehkä rasittavin NPC, johon olen vähään aikaan törmännyt. Onneksi dialogit saa kuitenkin skipattua, ja vihollisia vastaan siitä ääliöstä on todellista hyötyäkin.
Fidgetin ohella pientä ärsytystä aiheuttivat lähinnä hieman itseään toistavat pomotappelut. Kaikista selviää hyvin, hyvin helpolla yhtä temppua toistamalla ja pysymällä pois tulilinjalta. Ja varsinkin jos melko usein vastaan tulevista kaupoista muistaa ostaa health baria regeneroivia eväitä, ei mikään vastus ole turhan haastava. Pelattavaa riittää, ainakin tällaisille pakkomielteisille kaikkien tehtävien suorittajille, viimeisenkin aarrearkun löytäjälle ja eeppisen 1000 hit combon metsästäjälle (hahaa, sain sen, tällä hetkellä paras combo 1293), ilahduttavan paljon. Omia taitoja pääsee kehittämään aina tason noustessa. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kaikki neljä taitohaaraa (health, attack, defence ja fidget) saa vedettyä tappiin asti aika pienellä grindaamisella. Pelin kartta koostuu alueista, jotka jakautuvat pienempiin kenttiin. Aina kentästä toiseen siirryttäessä kaikki vihut respawnaavat, joten tasojen nosto (ja sen eeppisen kombon metsästys) hoituu hyvinkin sukkelasti. Kentissä tulee väkisinkin suhattua useita kertoja, sillä monet kentät sisältävät paikkoja, joihin ei pääse ennen kaikkien opittavien taitojen haltuunottoa.
Kaiken kaikkiaan Dustin pelaaminen on valtavan mukavaa. Actionia ja pienimuotoista puzzle-ratkontaa löytyy paljon, pelattavuus on huippuluokkaa ja tarinakin on kohtuullisen mielenkiintoinen. Suosittelen.
E: Totuuden nimessä kerrottakoon vielä, että Dustia pelatessa meni pullo joltain lentokentältä joskus ostamaani Domppaa, millä on saattanut olla vaikutusta arvion objektiivisuuteen :]
Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy pelin visuaaliseen puoleen. Luin jostain, että pelin grafiikka olisi kokonaan käsin maalattua, ja sen kyllä huomaa. Dust: An Elysian Tail on valtavan kaunis.
Päähenkilö Dust herää jostain luolasta, eikä oikein muista kuka on tai minne on menossa. Oppaaksi ihmeelliselle itsensälöytämismatkalleen Dust saa puhuvan miekan ja kimittävän peelon, josta lisää myöhemmin. Pelin edetessä ja tarinan auetessa (anti)sankari saa pirstaleista tietoa ristiriitaisesta menneisyydestään sekä mahdollisuuden korjata aiemmassa elämässään tekemiään vääryyksiä. Tarina on ihan kiva, välillä jopa hieno ja yllätyksellinen, mutta jos Dustia pitäisi alkaa ihan urakalla kehua, nostaisin jaetulle ykkössijalle kauneuden ohella upean pelattavuuden.
Dust nimittäin pelittää kuin unelma. Ei nyt ihan hetkeen tule mieleen toista yhtä sulavasti, lähes ajatuksen lailla toimivaa peliä. Dust tekee juuri mitä haluan, silloin kun haluan. Kuolemasta tai muista mokailuista ei mitenkään voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelin olevan helppo. Tai no, vaikeustasoa saa toki säätää, ja kuoleman kohdatessa matka jatkuu edellisestä tallennusportaalista. Viholliset muuttuvat pikkuhiljaa pelin edetessä yhdellä iskulla tapettavista kovempiin erilaisia taktiikoita vaativiksi hirmuiksi. Peli ohjeistaa pikkuisen kovempien mörssärien kohtaamista varten, mutta ennen pitkää joutuu itse pähkäilemään, millä tavoin minkäkinlaisia vihuja kannattaa lähteä läiskimään. Taitoarsenaali karttuu matkan varrella, ja kaikkia opittuja temppuja tulee tarvitsemaan.
Pelissä on kuitenkin ongelma. Ongelmalla on siivet, naskalihampaat ja kimittävä ääni. Kyllä, sen ongelman nimi on Fidget. Mä vihaan, vihaan, vihaan kimitystä. Varsinkin sellaista muka-naisellista, avutonta, teatraalista kimitystä ja kimittävällä äänellä lauottuja muka-hauskoja ja muka-sarkastisia näsäviisaita typeryyksiä. Fidget olisi paljon siistimpi hahmo vaikkapa kiwiaksentilla puhuvana isoäitinä. Tai monotonisena robottina. Ihan oikeasti, Fidget on ehkä rasittavin NPC, johon olen vähään aikaan törmännyt. Onneksi dialogit saa kuitenkin skipattua, ja vihollisia vastaan siitä ääliöstä on todellista hyötyäkin.
Fidgetin ohella pientä ärsytystä aiheuttivat lähinnä hieman itseään toistavat pomotappelut. Kaikista selviää hyvin, hyvin helpolla yhtä temppua toistamalla ja pysymällä pois tulilinjalta. Ja varsinkin jos melko usein vastaan tulevista kaupoista muistaa ostaa health baria regeneroivia eväitä, ei mikään vastus ole turhan haastava. Pelattavaa riittää, ainakin tällaisille pakkomielteisille kaikkien tehtävien suorittajille, viimeisenkin aarrearkun löytäjälle ja eeppisen 1000 hit combon metsästäjälle (hahaa, sain sen, tällä hetkellä paras combo 1293), ilahduttavan paljon. Omia taitoja pääsee kehittämään aina tason noustessa. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kaikki neljä taitohaaraa (health, attack, defence ja fidget) saa vedettyä tappiin asti aika pienellä grindaamisella. Pelin kartta koostuu alueista, jotka jakautuvat pienempiin kenttiin. Aina kentästä toiseen siirryttäessä kaikki vihut respawnaavat, joten tasojen nosto (ja sen eeppisen kombon metsästys) hoituu hyvinkin sukkelasti. Kentissä tulee väkisinkin suhattua useita kertoja, sillä monet kentät sisältävät paikkoja, joihin ei pääse ennen kaikkien opittavien taitojen haltuunottoa.
Kaiken kaikkiaan Dustin pelaaminen on valtavan mukavaa. Actionia ja pienimuotoista puzzle-ratkontaa löytyy paljon, pelattavuus on huippuluokkaa ja tarinakin on kohtuullisen mielenkiintoinen. Suosittelen.
E: Totuuden nimessä kerrottakoon vielä, että Dustia pelatessa meni pullo joltain lentokentältä joskus ostamaani Domppaa, millä on saattanut olla vaikutusta arvion objektiivisuuteen :]
7.3.2014
RoboCop 2014 eli koko perheen robottikyttä
Kävin eilen katsomassa uuden Robocopin, ja ajatukseni olivat lopputekstien jälkeen aika ristiriitaiset.
Re-makeja on aina vaikea arvioida omana itsenään, ilman vertailuja alkuperäisteokseen. Yleensä alkuperäinen versio on jonkinlainen pyhä reliikki, johon kajoamisesta rankaistaan tulikivenkatkuisilla kritiikeillä ja seitsemällä helvetillä, vailla minkäänlaista objektiivisuutta uusintaversiota kohtaan. Sorrun toki itsekin tähän. Varsinkin elokuvista, joihin olen mieltynyt, on turha yrittää lähteä vääntämään uusintoja ja odottaa, että hyväksyn ne ilman mutinoita. Valitettavasti juttu on kuitenkin niin, että uusintaversioita tehdään, minun mielipiteistäni huolimatta. En nyt muista tähän hätään yhtään esimerkkiä uusintaversiosta, josta olisin tykännyt enemmän kuin alkuperäisestä. Ehdotuksia kick ass -uusinnoista otetaan siis mielenkiinnolla vastaan!
Itselleni vuoden '87 Robocop on monellakin tapaa pyhä elokuva. Vähän kuin Evil Dead, Manaaja, Elm Streetit tai piirretyt Transformersit ja Turtlesit. Näin sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana, ja silloin päälimmäisenä jäi mieleen, melko shokeeraavan väkivaltaisuuden ohella, futuristisuus. Olin jo lapsena lähes pakkomielteisen kiinnostunut roboteista ja kaikista teknologian mukanaan tuomista ihmeistä. Ja väkivallasta. Siviilissä olen mitä rauhaa rakastavin, en oikeastaan edes suutu ikinä ja vastustan kaikkea eläviin olentoihin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta TV-, elokuva- ja peliväkivalta on aina viehättänyt. Robocop tarjosi sekä rajua verenvuodatusta että futuristista tekniikkaa. Mikäs sen parempaa 10-vuotiaalle pikkutytölle.
Uusi Robocop taas on ilmiselvästi koko perheelle suunnattu kiva, siisti ja ehkä jopa hieman kliininen viihdetuote. Perhe-elementti on hyvin vahvasti mukana, muttei mielestäni suistu korniuden puolelle (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Joel Kinnaman on hyvä, ehkä jopa erinomainen Alex Murphy. Viileä ja vaalea ruotsipoika onnistui vangitsemaan sitä samaa jotain vaikeasti määriteltävää ja maagista, joka Murphyn persoonaa määritti alkuperäisessäkin versiossa. Muissa rooleissa erityisesti Samuel L. Jackson ja Gary Oldman vetävät hienot, joskin hieman rutiinilta haiskahtavat suoritukset. Mitä siis jäin kaipaamaan? No sitä väkivaltaa! Seisoin lippujonossa illan viimeiseen näytökseen ja ihmettelin, mitä joukko yläasteikäisiä poikia edelläni jonossa tekee elokuvateatterissa siihen aikaan. No, olivat menossa katsomaan Robocopia. Mietin, että miksi niille myydään liput K-18 -elokuvaan kun ovat ihan selvästi alaikäisiä. Vilkaisin uudestaan näyttötaulua ja tajusin, että Robocophan onkin K-12. Pienen hetken ajan ajattelin lähteväni kotiin – minun päässäni Robocop ei taipunut lasten elokuvaksi. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt. Robocop 2014 ei missään nimessä ole huono elokuva. Se poikkeaa paljon alkuperäisestä, eikä tietenkään yllä samalle tasolle sen kanssa, mutta huonoa siitä ei saa, vaikka miten yrittäisi. Näyttelijäntyö on vahvaa; ohjaus ja lavastus samaten. Ja elokuva herättelee myös ajatuksia siitä, mikä lopulta on ihmisen ja robotin ero, missä menee se ihmisyyttä ja itsemääräämisoikeutta määrittävä raja. Olisinkin toivonut, että juuri näiden teemojen käsittelyä olisi viety vielä pidemmälle. No.. kaikkea ei voi saada, ja hei, ainahan voi remaketa myös jatko-osan ;)
Re-makeja on aina vaikea arvioida omana itsenään, ilman vertailuja alkuperäisteokseen. Yleensä alkuperäinen versio on jonkinlainen pyhä reliikki, johon kajoamisesta rankaistaan tulikivenkatkuisilla kritiikeillä ja seitsemällä helvetillä, vailla minkäänlaista objektiivisuutta uusintaversiota kohtaan. Sorrun toki itsekin tähän. Varsinkin elokuvista, joihin olen mieltynyt, on turha yrittää lähteä vääntämään uusintoja ja odottaa, että hyväksyn ne ilman mutinoita. Valitettavasti juttu on kuitenkin niin, että uusintaversioita tehdään, minun mielipiteistäni huolimatta. En nyt muista tähän hätään yhtään esimerkkiä uusintaversiosta, josta olisin tykännyt enemmän kuin alkuperäisestä. Ehdotuksia kick ass -uusinnoista otetaan siis mielenkiinnolla vastaan!
Itselleni vuoden '87 Robocop on monellakin tapaa pyhä elokuva. Vähän kuin Evil Dead, Manaaja, Elm Streetit tai piirretyt Transformersit ja Turtlesit. Näin sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana, ja silloin päälimmäisenä jäi mieleen, melko shokeeraavan väkivaltaisuuden ohella, futuristisuus. Olin jo lapsena lähes pakkomielteisen kiinnostunut roboteista ja kaikista teknologian mukanaan tuomista ihmeistä. Ja väkivallasta. Siviilissä olen mitä rauhaa rakastavin, en oikeastaan edes suutu ikinä ja vastustan kaikkea eläviin olentoihin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta TV-, elokuva- ja peliväkivalta on aina viehättänyt. Robocop tarjosi sekä rajua verenvuodatusta että futuristista tekniikkaa. Mikäs sen parempaa 10-vuotiaalle pikkutytölle.
Uusi Robocop taas on ilmiselvästi koko perheelle suunnattu kiva, siisti ja ehkä jopa hieman kliininen viihdetuote. Perhe-elementti on hyvin vahvasti mukana, muttei mielestäni suistu korniuden puolelle (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Joel Kinnaman on hyvä, ehkä jopa erinomainen Alex Murphy. Viileä ja vaalea ruotsipoika onnistui vangitsemaan sitä samaa jotain vaikeasti määriteltävää ja maagista, joka Murphyn persoonaa määritti alkuperäisessäkin versiossa. Muissa rooleissa erityisesti Samuel L. Jackson ja Gary Oldman vetävät hienot, joskin hieman rutiinilta haiskahtavat suoritukset. Mitä siis jäin kaipaamaan? No sitä väkivaltaa! Seisoin lippujonossa illan viimeiseen näytökseen ja ihmettelin, mitä joukko yläasteikäisiä poikia edelläni jonossa tekee elokuvateatterissa siihen aikaan. No, olivat menossa katsomaan Robocopia. Mietin, että miksi niille myydään liput K-18 -elokuvaan kun ovat ihan selvästi alaikäisiä. Vilkaisin uudestaan näyttötaulua ja tajusin, että Robocophan onkin K-12. Pienen hetken ajan ajattelin lähteväni kotiin – minun päässäni Robocop ei taipunut lasten elokuvaksi. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt. Robocop 2014 ei missään nimessä ole huono elokuva. Se poikkeaa paljon alkuperäisestä, eikä tietenkään yllä samalle tasolle sen kanssa, mutta huonoa siitä ei saa, vaikka miten yrittäisi. Näyttelijäntyö on vahvaa; ohjaus ja lavastus samaten. Ja elokuva herättelee myös ajatuksia siitä, mikä lopulta on ihmisen ja robotin ero, missä menee se ihmisyyttä ja itsemääräämisoikeutta määrittävä raja. Olisinkin toivonut, että juuri näiden teemojen käsittelyä olisi viety vielä pidemmälle. No.. kaikkea ei voi saada, ja hei, ainahan voi remaketa myös jatko-osan ;)
6.3.2014
Fable, Fable, Fable
Fable: Anniversaryn pelaaminen oli kaikin puolin ristiriitainen kokemus. Ja samalla karu muistutus siitä, että en enää olekaan teini-ikäinen, toisin kuin ekan kerran Fablea vanhalla Xboxilla pelatessani. Siitä on 10 vuotta! Gee!
"Fablen juonihan on niin kliseinen kuin fantasiaroolipelissä vain voi olla. Nuori poika menettää perheensä verisesti bandiittien iskiessä kotikylään. Mystinen velho pelastaa poikasen ja vie mukanaan Sankarien Kiltaan. Killassa treenaillaan taistelua ja taikoimista, ja sen jälkeen poju on valmis ryhtymään legendaariseksi sankariksi. Alku on vakio, mutta killasta valmistuneen sankarinalun koko loppuelämän kohtalo on täysin pelaajan käsissä. Voimiaan voi käyttää hyvään tai pahaan, hädässä oleville voi irvailla tai ojentaa auttavan kätensä. Maailma on täynnä stereotyyppisiä fantasiatrooppeja, puuhakkaita hahmoja ja tuhtia brittihuumoria. Erityisesti Fableissa on aina ihastuttanut se, kuinka ne eivät ota itseään turhan vakavasti, mihin harmillisen monet muuten ihan kelvolliset fantasiapelit tuntuvat helposti sortuvan. Pelin kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi siitä on julkaistu Anniversary-painos, joka lupaa HD-tasoista grafiikkaa ja remasteroituja ääniä. Hyvät ainekset täydelliseen nostalgiatrippiin ovat siis kasassa."
Interested? Koko arvio luettavissa LG:n sivuilla
"Fablen juonihan on niin kliseinen kuin fantasiaroolipelissä vain voi olla. Nuori poika menettää perheensä verisesti bandiittien iskiessä kotikylään. Mystinen velho pelastaa poikasen ja vie mukanaan Sankarien Kiltaan. Killassa treenaillaan taistelua ja taikoimista, ja sen jälkeen poju on valmis ryhtymään legendaariseksi sankariksi. Alku on vakio, mutta killasta valmistuneen sankarinalun koko loppuelämän kohtalo on täysin pelaajan käsissä. Voimiaan voi käyttää hyvään tai pahaan, hädässä oleville voi irvailla tai ojentaa auttavan kätensä. Maailma on täynnä stereotyyppisiä fantasiatrooppeja, puuhakkaita hahmoja ja tuhtia brittihuumoria. Erityisesti Fableissa on aina ihastuttanut se, kuinka ne eivät ota itseään turhan vakavasti, mihin harmillisen monet muuten ihan kelvolliset fantasiapelit tuntuvat helposti sortuvan. Pelin kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi siitä on julkaistu Anniversary-painos, joka lupaa HD-tasoista grafiikkaa ja remasteroituja ääniä. Hyvät ainekset täydelliseen nostalgiatrippiin ovat siis kasassa."
Interested? Koko arvio luettavissa LG:n sivuilla
3.3.2014
TGI Monday !
Maanantaista on lähes huomaamatta tullut melkein lempiviikonpäiväni. Silloin nimittäin putkahtaa HBO Nordiciin uusi jakso sekä Girlsista että True Detectivesta. Minulle onkin viime viikkoina muodostunut varsin miellyttävä maanantairutiini. Se sisältää ainakin Girlsin ja True Detectiven uusimmat jaksot ja usein myös viiniä ja jotain hyvää syötävää. En enää sovi mitään menoja maanantai-iltoihin - ne on pyhitetty sohvalla makoilulle, Lena Dunhamille, Matthew McConagheylle (onnea vaan Oscarista uudelle suosikkinäyttelijälleni) ja Woody Harrelsonille. Loppuviikko voi mennä miten perseelleen tahansa, mutta ainakin se on alkanut hienojen TV-sarjojen parissa. Game Of Thronesin uutta kautta odotellessa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)