Dust, anyone?

Dust: An Elysian Tail on kaikin puolin jännä tapaus.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy pelin visuaaliseen puoleen. Luin jostain, että pelin grafiikka olisi kokonaan käsin maalattua, ja sen kyllä huomaa. Dust: An Elysian Tail on valtavan kaunis.

Päähenkilö Dust herää jostain luolasta, eikä oikein muista kuka on tai minne on menossa. Oppaaksi ihmeelliselle itsensälöytämismatkalleen Dust saa puhuvan miekan ja kimittävän peelon, josta lisää myöhemmin. Pelin edetessä ja tarinan auetessa (anti)sankari saa pirstaleista tietoa ristiriitaisesta menneisyydestään sekä mahdollisuuden korjata aiemmassa elämässään tekemiään vääryyksiä. Tarina on ihan kiva, välillä jopa hieno ja yllätyksellinen, mutta jos Dustia pitäisi alkaa ihan urakalla kehua, nostaisin jaetulle ykkössijalle kauneuden ohella upean pelattavuuden.

Dust nimittäin pelittää kuin unelma. Ei nyt ihan hetkeen tule mieleen toista yhtä sulavasti, lähes ajatuksen lailla toimivaa peliä. Dust tekee juuri mitä haluan, silloin kun haluan. Kuolemasta tai muista mokailuista ei mitenkään voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelin olevan helppo. Tai no, vaikeustasoa saa toki säätää, ja kuoleman kohdatessa matka jatkuu edellisestä tallennusportaalista. Viholliset muuttuvat pikkuhiljaa pelin edetessä yhdellä iskulla tapettavista kovempiin erilaisia taktiikoita vaativiksi hirmuiksi. Peli ohjeistaa pikkuisen kovempien mörssärien kohtaamista varten, mutta ennen pitkää joutuu itse pähkäilemään, millä tavoin minkäkinlaisia vihuja kannattaa lähteä läiskimään. Taitoarsenaali karttuu matkan varrella, ja kaikkia opittuja temppuja tulee tarvitsemaan.

Pelissä on kuitenkin ongelma. Ongelmalla on siivet, naskalihampaat ja kimittävä ääni. Kyllä, sen ongelman nimi on Fidget. Mä vihaan, vihaan, vihaan kimitystä. Varsinkin sellaista muka-naisellista, avutonta, teatraalista kimitystä ja kimittävällä äänellä lauottuja muka-hauskoja ja muka-sarkastisia näsäviisaita typeryyksiä. Fidget olisi paljon siistimpi hahmo vaikkapa kiwiaksentilla puhuvana isoäitinä. Tai monotonisena robottina. Ihan oikeasti, Fidget on ehkä rasittavin NPC, johon olen vähään aikaan törmännyt. Onneksi dialogit saa kuitenkin skipattua, ja vihollisia vastaan siitä ääliöstä on todellista hyötyäkin.

Fidgetin ohella pientä ärsytystä aiheuttivat lähinnä hieman itseään toistavat pomotappelut. Kaikista selviää hyvin, hyvin helpolla yhtä temppua toistamalla ja pysymällä pois tulilinjalta. Ja varsinkin jos melko usein vastaan tulevista kaupoista muistaa ostaa health baria regeneroivia eväitä, ei mikään vastus ole turhan haastava. Pelattavaa riittää, ainakin tällaisille pakkomielteisille kaikkien tehtävien suorittajille, viimeisenkin aarrearkun löytäjälle ja eeppisen 1000 hit combon metsästäjälle (hahaa, sain sen, tällä hetkellä paras combo 1293), ilahduttavan paljon. Omia taitoja pääsee kehittämään aina tason noustessa. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kaikki neljä taitohaaraa (health, attack, defence ja fidget) saa vedettyä tappiin asti aika pienellä grindaamisella. Pelin kartta koostuu alueista, jotka jakautuvat pienempiin kenttiin. Aina kentästä toiseen siirryttäessä kaikki vihut respawnaavat, joten tasojen nosto (ja sen eeppisen kombon metsästys) hoituu hyvinkin sukkelasti. Kentissä tulee väkisinkin suhattua useita kertoja, sillä monet kentät sisältävät paikkoja, joihin ei pääse ennen kaikkien opittavien taitojen haltuunottoa.

Kaiken kaikkiaan Dustin pelaaminen on valtavan mukavaa. Actionia ja pienimuotoista puzzle-ratkontaa löytyy paljon, pelattavuus on huippuluokkaa ja tarinakin on kohtuullisen mielenkiintoinen. Suosittelen.


E: Totuuden nimessä kerrottakoon vielä, että Dustia pelatessa meni pullo joltain lentokentältä joskus ostamaani Domppaa, millä on saattanut olla vaikutusta arvion objektiivisuuteen :]