Dishonored

[mä spoilaan / I spoil]

Dishonored. Pelin piti olla (ainakin minulle) koko loppuvuoden kohokohta. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan.

Peli alkaa, kun Dunwallin hallitsijatar Jessamin Caldwin murhataan, ja syylliseksi murhaan lavastetaan tämän henkivartija ja uskottu mies Corvo. Corvo joutuu tyrmään odottelemaan kuolemantuomiotaan. Viimeisen aterian mukana Corvolle toimitetaan kuitenkin sellin avain sekä kehotus paeta vankilasta ja etsiä käsiinsä uutta hallintoa vastustavat lojalistit. Corvon kostoretki voi alkaa.

Pelin parhautta on ehdottomasti sen maailma. Dunwallilla ja sen asukkailla on historia ja konteksti - se on osa suurempaa maailmaa. Myös kenttien toteutus on onnistunut todella hyvin. Vaikka kentät ovatkin oikeasti rajattuja, ne tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Itse olen pelatessani hyvin kartta-orientoitunut, ja varsinkin aluksi oli oikeasti aika hankalaa hahmottaa mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Kartattomuuteen kuitenkin tottui yllättävän nopeasti, ja jossain vaiheessa se alkoi jopa tuntua vapauttavalta: reittejä määränpäähän tuntui olevan loputtomasti ja valinnanvapaus niiden suhteen on täydellinen. Täydellinen valinnanvapaus pätee myös siihen, kuinka pelin haluaa pelata läpi. Vaihtoehtoa löytyy totaalisesta tappamattomuudesta kaiken vastaantulevan tuhoavaan raivoisaan riehumiseen.

Hiiviskely oli valtavan palkitsevaa, mutta toisinaan ihan pirun työlästä. Save- ja Load-komennot tulivat todella tutuiksi stealth-tyylillä pelatessa, ja muutaman kerran jotain kohtaa ehkä tuhannetta kertaa yrittäessäni meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja alkaa tappaa. Varsinkin Tallboyt tuntuivat välillä näkevän ihan joka paikkaan ja omaavan silmäparin myös selkäpuolella. Myös Daudin salamurhaajajengi äänekkäine koirineen aiheutti jonkin verran kiroilua ja harmaita hiuksia. Kaikista vaikeuksista huolimatta - tai ehkäpä juuri niiden vuoksi - ghost-ruksi ja body countin pyöreä nolla kentän läpäisyssä olivat aina muutaman riemunhuudon arvoinen saavutus.

Itselleni hiiviskelyyn kuului siis olennaisena osana myös non-lethal eli tappamattomuus. Tämän kanssa sai ihan tosissaan olla varovainen, sillä joskus tyyppejä tuntui kuolevan ihan ilman syytä - ja taas piti pelata kenttä uudestaan. No, eivät ne kuolemat itsestään tapahtuneet, vaan syy löytyi yleensä minusta. Esimerkiksi liian kasaan pinotut tajuttomat vartijat saattoivat tukehtua, tai rottajengi saattoi käydä napsimassa muutaman päiviltä. Veden äärelle jätetyt saattoivat hukkua ja jonnekin korkealle dumpatut pudota. Tappamattomuus sai vihujen eliminointitehtävissä aikaan jopa perus luoti päähän -kuolemia paljon kammottavampia ratkaisuja. Esimerkiksi Lady Boylen kohtalo sai ainakin itseni hetkeksi pysähtymään ja miettimään, että mitäs helvettiä tulin juuri tehneeksi. Kovin paljon ruusuisempi ei ole myöskään Pendletonin veljesten tulevaisuus. Tarkkasilmäisimmät joutuvat myöhemmin pelissä tekemisiin High Overseer Campellin kanssa - eipä käynyt hyvin hänellekään, vaikkei hengestään päässytkään.

Läpäistyäni pelin hiiviskelemällä ja hyvin pienellä kaaoslevelillä, oli ihan pakko päästä kokeilemaan vielä räiskimistä. Tappamisesta on Dishonoredissa tehty, jos ei nyt ihan taidetta, niin ainakin erittäin monipuolista. Vihuja voi ottaa hengiltä perinteisesti ampumalla tai räjäyttämällä, tai vaikkapa lähettämällä kimppuun lauman verenhimoisia rottia So many baddies to kill, so little time. Hauskaa siis oli, mutta pelin lopputulos ei ollut mega-kaaoksella kovin ruusuinen - Dunwall ei (yllätys, yllätys!) noussut uuteen kukoistukseen.

Dishonoredin päähenkilö Corvo on ehkä yksi koko pelin suurimmista ongelmista. Totaalisen mitätön kynnysmattoprotagonisti, joka vaan sokeasti tottelee pubissa kaljaa kittaavia urpoja (ja kaiken huipuksi nämä kaljaa kiskovat punakat pellet vielä pettävät tämän!). Corvo-paralle ei ole edes suotu juurikaan vuorosanoja, mikä ainakin tällaisen roolipeli-intoilijan mielestä oli kovin surullista ja epäreilua. Toisaalta koko pelin ideahan on se, että Corvo on yksin, petetty, ja kunniastaan riisuttu. Pelissä on kuitenkin muutamia hyvin mielenkiintoisia ja hienoja hahmoja, joista on pakko mainita ainakin Susan Sarandonin ääninäyttelemä Granny Rags sekä Brad Dourifin Piero Joplin.

Juoni tuntui aika keskinkertaiselta ja ennalta-arvattavalta (mene-eliminoi-palaa tukikohtaan) ennen the twistiä. Siis sitä kohtaa, kun ne aiemmin mainitsemani kaljankittaajaurpot päihtyivät kaljan sijaan vallasta ja pettivät ja myrkyttivät Corvon. Tämä tuli itselleni niin yllättäen ja odottamatta, että istuin vaan sohvalla suu auki, ohjain kädessä ja änkytin jotain epämääräistä. Luulin nimittäin, että peli on nyt loppu kun Emily on saatu turvallisesti tukikohtaan ja kaikki vihut eliminoitu. How wrong was I. Ja juuri siinä kohtaa arvostukseni Dishonoredia kohtaan nousi huimasti.

English summary: Stealthing was both super frustrating and mega rewarding. Kill 'em all was loads of fun but made me feel a bit bad in the end. Corvo was quite a lame-ass push-over. I enjoyed the game, especially the big twist, but still there was something missing.

The Real Reason Why GTA V Was Dealyed

That's just fab :]

Ctrl Alt Del - Wouldn't put it past them (2013-02-08)

Like c'mon, Rockstar Games! I want GTA V now! Moooom... !!

Seriously tho, I was quite upset when I heard the game release will be moved til September. I was already counting hours days. I so hope it's gonna be worth all this waiting and shit.

Dragonborn

[sisältää spoilereita]

Skyrimin lisärit eivät olleet mitenkään vakuuttaneet meikäläistä. Ennen Dragonbornia, that is. Dawnguard oli ihan jeeskiva, liian lyhyt ja vähän boring tosin, ja Hearthfire niin naurettavaa piipertelyä etten vaivautunut edes hankkimaan sitä. Vähän alkoi ehkä jopa tympiä koko Skyrimin DLC-meininki. Kunnes melkein kastelin housuni kun näin ekan Dragonborn-trailerin. Ja alkaessani pelata, olin lähes ekstaattisessa tilassa.

Dragonborn alkaa, kun outo kultistijengi hyökkää Dovahkiinin kimppuun ja yrittää tappaa tämän. Luonnollisestihan on alettava selvitellä, mistä naamaripellet ovat ilmestyneet, ja mitä niillä on mielessä. Näin päädytään Windhelmin lauttarannasta vastahakoisen merenkävijän kyydillä Solstheimin saarelle, Morrowindiin.

Soltsheim on mahtava paikka. Questia pukkaa niin, ettei pää meinaa pysyä perässä, ja saari itse on tarpeeksi pieni liikkumiseen ilman fast travelia, mutta tarpeeksi suuri myös päämäärättömään vaelteluun. Maasto vaihtelee tuhkabeacheista talvisiin vuoristoihin. Solstheimissa häröillessäni tunsin pitkästä aikaa totaalisen ehdotonta pelaamisen riemua ja vastustamatonta halua olla tekemättä mitään muuta.

Pääjuoni pyörii aika tiukasti pääantagonistin, ensimmäisen Dragonbornin, mysteerisen Miraakin ympärillä. Miraak on rakennuttanut itselleen temppelin ja shrineja, ja ottanut Solstheimin asukkaat valtaansa. Monen mutkan ja seikkailun kautta päädytään epämääräistä massaa muistuttavan Daedra-prinssi Hermaeus Moran Apocryhaan, ja lopulta Dovaahkinin tehtävä on tuhota Miraak. Mielestäni pääjuoni tehtävineen on kaikinpuolin hyvä, ja onnistui jopa ylittämään sille asettamani ennakko-odotukset. Kuitenkin pelistä missaa aika paljon, jos keskittyy ainoastaan paahtamaan pääjuonta läpi.

Questit ovat mukavan monipuolisia ja Dovaahkiin pääseekin main questlinen ohella muun muassa etsimään kadonneita kyläläisiä, koluamaan jääluolia, seuraamaan legendaarisen merirosvon aarrekarttaa, osallistumaan vähintäänkin epäilyttävän kaivoksen toimintaan, setvimään hämäräperäistä salamurhajuonta (josta saa palkkioksi oman talon Raven's Rockissa! Woot woot!), hoitelemaan itseään täynnä olevan, jättimäisessä sienitalossa asustelevan velhon asioita ja paljon, paljon muuta. Välillä tehtävät vaativat käväisyä Skyrimin puolella, ja jotkut Solstheimin asukkaat paljastuvatkin Skyrimin tyyppien sukulaisiksi tai ystäviksi. Ainoastaan toistuvat visiitit Herma-Moran painajaismaisessa Apocryhassa alkoivat pidemmän päälle hiukan puuduttaa.

Uusia tuttavuuksia Solstheimissa riittää myös olentojen puolesta. Vinkeimpiä olivat ehdottomasti pikkuiset, jonkinlaista peikkoa muistuttavat Rieklingit, jotka ääntelevät hassusti ja keräilevät mitä omituisempia tavaroita. Hahmoista suosikkini on ehdottomasti itseään täynnä oleva, eksentrinen velho Neloth. Muutenkin tuntuu, että koko lisärin luomisessa on käytetty huumoria kuin Skyrimissa. Ei siis mitenkään ylitsevuotavasti - kyseessä ei ole mikään huumoripeli - mutta mukavan hienovaraisesti.

Solstheimissa tosiaan riittää tekemistä helposti vähintään 15-20 tunniksi. Itse vietin siellä varmaan lähemmäs 50 tuntia, mutta kuten olen jo aiemmin kertonut, oma pelityylini on kauniisti sanottunakin - no, melko pakkomielteinen ja kaikki mahdolliset nurkat läpikäyvä.

Solstheimista ja Dragonbornista tuli joululomani pääasia, ja varsinkin joulupäivän kreisi lumimyrsky sai minut lähinnä hykertelemään ja heittelemään yläfemmoja Xboxini kanssa - mikä ihana tekosyy minun, boxin ja sohvan epäpyhälle allianssille.

Mass Effect 3 osa II

[sisältää spoilereita]

Ehdin vihdoin joulunpyhinä tahkota Mässis 3:n loppuun asti. Ärsyttävän pitkä tauko oli ehtinyt tulla, joten pelaamisen pariin palaaminen vaati hiukkasen totuttelua. Ennen pitkää olin kuitenkin taas niin sisällä ME-maailmassa, että muu elämä syömisineen ja nukkumisineen muuttui aivan toisarvoiseksi.

ME 3:ssa tosiaan törmäilee tuon tuosta kakkososasta tuttuihin kavereihin, ja kyllä vanhan kyynikonkin sydän meinasi pakahtua ylpeydestä kun Grunt, tuo poloinen koeputki-krogan, saapastelee esiin, ja vielä komppanian johtajana. Go krogans! Mirandan isä ja sisko ovat myös taas framilla, ja tällä kertaa Miranda hoitaa faijaongelmansa lopullisesti pois päiväjärjestyksestä. Samoin ihana Justicar Samara Ardat-Yakshi -tyttärineen tarvitsee Shepardin apua.

Kaikkiaan kolmosen tarina on paljon syvällisempi kuin kakkosen, mutta valitettavasti toteutus ei ole ihan huipputasoa. Jatkuva planeettojen skannailu ja reapereita karkuun kaahailu alkavat tympiä melko aikaisessa vaiheessa. Ja believe me, jos haluaa suorittaa puoliakaan pelin tehtävistä, sitä skannailua todella on harrastettava ihan urakalla. Olisin toivonut enemmän actionia ja vähemmän skannailua! Toisaalta, piirilevy-puzzleja ei kolmosesta löytynyt lainkaan. Peli myös päättyi yllättävän nopeasti, ja mielestäni koko kolmososa jäi ihan kesken. Pelattavaahan olisi helposti ollut paljon enemmän, jos edes murto-osalle skannailuplaneetoista olisi päässyt laskeutumaan. Loppuratkaisu nyt oli mitä oli, ehkä harmistustani vähän lievensi se, että olin kuullut siitä jo aika paljon etukäteen. Mutta pettymyshän se toki oli, ja vesitti ikävä kyllä sitä täydellisyys-fanitus-hohtoa, jota ME-sarja oli aiemmin silmissäni nauttinut.

Sain joululahjaksi ME 1:n, ehkä otan sen työn alle jossain vaiheessa.

Haaste: Faktoja tikaripellestä

Haaste: Faktoja tikaripellestä

Sain Mikkoakin kiinnostaa -blogin Mikolta kymmenen kysymyksen haasteen, ja vastailen parhaani mukaan näihin kiperiin questioneihin. Haastehan annettiin jo marraskuun puolella, mutta [tähän kaikkia hyviä tekosyitä], joten vastaan siihen vasta nyt.

1. Mikä on kautta aikain lempipelihahmosi ja minkä vuoksi?

Sonicin Knuckles oli aikoinaan kova, koska osasi kiipeillä seiniä pitkin ja oli muutenkin vähän koviksempi kuin Sonic.. Fallout New Vegasin Vulpes Inculta on, aah, niin ihana. Tiny Tinaa ei voi olla hehkuttamatta - oikeastaan kaikki Borderlands 1&2:n hahmot ovat aivan loistavia. ME:n Shepard on jostain syystä ollut aika läheinen viime aikoina.. näitähän voisi varmaan luetella ihan loputtomiin. Mutta jos yksi pitää valita, niin ehkäpä sitten Tiny Tina. Ainakin tällä hetkellä.

2. Mikä on vanhin peli jota pelaat vielä nykypäivinäkin?

Mulla on ihan toimiva Sega Megadrive, jolla eniten tulee pelattua varmaan Soniceja ja Mikkiä, välillä myös Golden Axea ja Street Fighteria.

3. Mikä on omalla kohdallasi tärkein seikka peleissä (juoni, huumori, toiminta, se että kuuluu tiettyyn pelisarjaan, jne)?

Olen siinä mielessä fangirl, että ostan kyllä sarjan kaikki pelit jos joku osa on kolahtanut. Juoni on toki tärkeä, mutta kyllä juonettomiakin pelejä pelaa ihan mielellään. Suurin turn-off on liian lyhyt ja liikaa itseään toistava peli. Muuten menee oikeastaan kaikki.

4. Mikä on kautta aikain huonoin näkemäsi elokuva ja millä perusteella?

En voi sietää Ace Ventura -elokuvia. Enkä mitään, missä Eddie Murphy tai se toinen tummahipiäinen kaveri käyttävät läskipukuja. Amerikkalaiset "komediat" ylipäänsä harvoin miellyttävät.

5. Mitä kautta katsot elokuvia (teatterissa, telkkarista, levyitä, lataat netistä, katsot Netflixistä tms)?

Flixin kautta lähinnä tällä hetkellä. Telkkaria en katso lainkaan ja elokuvissa käyn ihan liian harvoin.

6. Jos Star Warsin, Star Trekin, Babylon 5:n ja Tähtiportin hemmot tappelisivat niin ketkä voittaisivat?

Apua! En voi asettua kenenkään puolelle!

7. Mikä on tärkein TV-sarja jonka jokaisen ihmisen (miksei muidenkin olentojen) tulisi nähdä elämänsä aikana?

OZ. Myös Sopranos, The Wire ja Dr. Who.

8. Mikä on kautta aikain paras tai vähiten huonoin saippuasarja ja minkä vuoksi?

Lasketaanko Desperate Housewives saippuaksi? Se on just jees!

9. Mikä on mielipiteesi Al Bundysta?

Al on aivan ihana.

10. Ostatko pelejä tai leffoja kirpputoreilta ja jos ostat niin mitä viimeksi?

Vanhoja Sega-pelejä metsästän. Jokunen viikko sitten ostin parilla eurolla Rolo The Rescuen. Huutiksesta ostelen myös.