Terveisiä jostain päin Suomea :D Istun tällä hetkellä junassa vailla minkäänlaista käsitystä tämänhetkisestä sijainnistani.
Viime viikko vierähti Turkua ihmetellessä, jonka jälkeen aikaa jäi taas hieman pelaamisellekin. Destinyn ohella olen viime aikoina innostunut Forzasta, ja käsittelyyn ovat päässeet niin Motorsport 5 kun Horizon 2. Pelit ovat tarpeeksi erilaisia, jotta olen jaksanut kiinnostua molemmista. Motorsport on tiukkaa ja vähän tosikkomaistakin simulaatiota ja kilpailua sekä ankaraa autojen rassausta ja tuunausta. Horizon taas tarjoaa vauhdin hurmaa ja vapaata kruisailua ja rellestystä upeissa Etelä-Euroopan maisemissa.
Ensimmäinen kosketukseni autopelien maailmaan tapahtui joskus '94-'95 aikoihin, kun Sega Rally saapui perheeseemme. Sitä tuli jonkin verran pelattua, mutta jo ihan kakarana tuntui siltä, että ajopelit eivät ole minun juttuni. Tässä uskossa elinkin sitten tähän syksyyn asti. Jo muutaman ensimmäisen kisan jälkeen Forza Motorsport 5 alkoi jotenkin vetää puoleensa, ja huomasin pikkuhiljaa ajavani "yhden kisan vielä" jonnekin aamuyöhön asti. Siis minä, vannoutunut ajopelien dissaaja. Eikä aikaakaan, kun sain käsiini Horizon 2:n, joka viimeistään työnsi minut jonkun rajan yli, josta ei enää ollut paluuta.
Siinä missä Motorsport rankaisee ankarasti ajoradalta poistumisesta, Horizon suorastaan kannustaa siihen. Pisteitä tippuu mitä älyttömimmistä tempuista, mitä autolla nyt ylipäänsä voi tehdä, eikä tiellä ole mikään pakko pysyä jos ei huvita. Horizonissa on koko ajan bileet! Ja ne maisemat! Osalla pelin avoimen maailman teistä on tullut itsekin ajettua, ja virtuaaliratin takana melkein tuntee ihanan Välimeren tuulen ja lämmön letissään.
Ihmeitä siis tapahtuu - meitsistä tuli autopelifani :D
29.9.2014
17.9.2014
Tohtori ja Destiny
............tumbleweeds...............
Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.
Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)
Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.
Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.
Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.
Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.
Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.
Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)
Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.
Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.
Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.
Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.
26.7.2014
Murdered: Soul Suspect
Arvostelin Livegamers.fi-sivustolle Murdered: Soul Suspectin. Ihastuin kyseisen pelin demoon EGX Rezzedissä ja pelasin sitä ihan älyttömästi. Odotukset siis olivat varsin korkealla. Mutta niin siinä vaan valitettavasti kävi, että what goes up, must come down. Ja tässä tapauksessa tultiin crashing down. Me no liky.
20.7.2014
Total bummer
Pelaamisen jälkeen seuraava lempiharrastukseni on säästä valittaminen. Talvella on kylmää ja ikävää, keväällä liikaa valoa ja kesällä taas liian kuuma. Syksy on ok, kunhan ei sada räntää. Mutta tällä hetkellä tämä jatkuva helle alkaa raivostuttaa. Tässä zombien leikkimisen, paarmojen tappamisen ja tekoveren keittelyn ohella vangitsin pariin typerään selfie-meemiin ajatuksiani liian kuumasta kesästä.. :|
9.7.2014
Miten tässä nyt näin kävi? Osa 2: Erikoisia tuttavuuksia ja savuisia peliluolia
Kotona pelaamisen lisäksi olen lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa peliluoliin. Perheeni matkusteli tosi paljon, ja välillä olimme pidempiäkin aikoja ulkomailla, joten peliluolia ja -halleja on tullut koluttua ympäri maailmaa.
Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.
Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet, mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.
Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.
Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet, mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)