Kotona pelaamisen lisäksi olen lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa peliluoliin. Perheeni matkusteli tosi paljon, ja välillä olimme pidempiäkin aikoja ulkomailla, joten peliluolia ja -halleja on tullut koluttua ympäri maailmaa.
Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.
Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet, mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti