HBO Nordicin hankkimista en ole katunut hetkeäkään, ja uusimpana muistutuksena siitä on ihana Penny Dreadful.
Juonta on hieman hankala selittää lyhyesti, tai edes semi-lyhyesti, joten todettakoon, että pimeyden voimia vastaan taistellaan ja neitoa pulasta vapautetaan sekalaisella sankarisakilla. Ihanan kornia!
Mukaan yllä mainittuun operaatioon on rekrytoitu vaikka ketä! Minä pidän niin kovin sellaisesta herrasmiesliigamaisesta meiningistä, joka yhdistelee häpeilemättä eri lorejen hahmoja ja sankareita samaan tarinaan. Mukana kauhusopassa nimittäin pyörii jengiä Dorian Graysta Mina Harkerin kautta Victor Frankensteiniin - koko viktoriaanisen ajan Englannin kauhuskenen kerma. Penny Dreadfulista saa myös ihanaa itsetyytyväisyyden tunnetta, kun keksii kuka kukin on tai mistä vihjaillaan, ennen kuin sitä väännetään rautalangasta. Do I know my horror or what :P
Jos jotain voi vetää överiksi, Penny Dreadful hoitaa homman kotiin. Kaikki on niin dramaattista kuin mahdollista – suurin kiitos tästä kuuluu käsittämättömän kohtalokkaan ilmeilyn täydellisesti hallitsevalle Eva Greenille. Iloisena yllätyksenä mainittakoon myös Billie Piper, joka ilahdutti jo Doctor Whossa aikoinaan, ja on nyt palannut hyvin erikoisen irlantilaisaksentin kera. Ja hei, Timothy Dalton!
Sarja tarjoaa seksiä, väkivaltaa, verta, hirviöitä ja vanhaa Lontoota – eli kaikkea, mitä hyvältä sarjalta voi odottaa. Juoni ei ole kovin syvällinen tai katsojaa sen suuremmin haastava, mutta näyttelijät hoitavat hommansa loistavasti, eikä myötähäpeä iske missään vaiheessa. Roskafiktiota roskasakille olivat alkuperäiset penny dreadfulit - eli pennin kustantavia halvalle paperille painettuja sensaatiohakuisia räpellyksiä. Juuri tuollaisia olisin varmaan itsekin lukenut, jos olisin viktoriaanisessa Lontoossa elänyt. Paitsi että tilastojen valossa olisin kaiketi ollut huora ja kuollut tuberkuloosiin tai koleraan heti teini-iän jälkeen..
Huomenna heti aamusta tämä pelle lähtee kohti Turkua - ja tällä kertaa, kun on kerrankin aikaa ennen Ruissia, voisin ihan oikeasti yrittää raahautua sinne linnaankin. Tai sitten vaan istun joen rannassa ryyppäämässä ja nukun jossain pusikossa, niinkuin yleensä. We'll see about that, aye. Sellaisia ihan pakko nähdä -bändejä on tänä vuonna vähän vähemmän (Offspring, Children of Bodom, Mando Diao, The 1975, You Me At Six, Suede ja Icona Pop), mutta eiköhän sinne oikein kelvolliset bileet saada aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti