20 fecking 14

Viime vuosi oli jännä pelivuosi. Ja aika jännä vuosi muutenkin. Listailen tässä nyt highlighteja viime vuodelta, noin niinkuin pelillisesti ja vähän muutenkin.

Dragon Age -sarja
Dragon Age Originsia olin pelannut joskus aiemminkin, mutta marras-joulukuussa tuli hakattua yhteen putkeen DA: Origins ja DA 2 läpi. Aika deeppiä. Nyt tuli hankittua myös Inquisition, ja se rikkoo kyllä kaikki mahdolliset eeppisyysmittarit. Tekemistä on ihan järjettömästi, ja jonkun nurkan takaa aukeaa koko ajan uusia alueita tutkittavaksi. Pelitunteja on tällä hetkellä takana reilut 60, eikä peli taida olla vielä edes puolessa välissä.

Xbox One Rekka -kiertue
Heinäkuun lopulta marraskuun alkuun, Blockfestista Digiexpoon. Tuhansia kilometrejä, valvottuja öitä, verta, hikeä, huutonaurua, hysteriaa, uusia ystäviä ja yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista.

The Wolf Among Us
The Walking Dead jäi mulla ihan toissijaiseen asemaan sillä hetkellä, kun Bigby kavereineen muutti olohuoneeseen. Tällä hetkellä on menossa kolmas läpipeluukerta, ja olen edelleen mahdottoman onnellinen siitä, että heikohko kakkosjakso jäi lopulta ainoaksi miinuspuoleksi muuten niin mahtavassa pelissä. Eikä se kakkonen nyt niin huono ollut, kun se sai lihaa molemmille puolilleen ja sitoutui kontekstiin paremmin.

Wolfenstein: The New Order
Jos joku männävuoden peleistä erityisesti lämmitti sydäntä, niin tämä. B. J.  Blazkowicz on palannut komeasti, mukaan dual wieldaus, vaihtoehtoinen historiaskenaario - ja ilmeisesti myös sydän. Tämä nousee itsellä hyvin korkealle - ei pelkästään viime vuoden - vaan ylipäänsä parhaiden pelien listalla.

PS4
No olihan sekin pakko hankkia. Duh. Nyt pitäisi vaan repiä jostain valuuttaa pelien hommaamiseen. Ja saada perusteltua itselleen, että miksi joku peli kannattaa on pakko hankkia sekä Boxille, Plegelle että PC:lle.

Autopelit
Ensin Forza Motorsport 5, sitten Forza Horizon 2.. Viimeksi olen pelannut autopeliä silloin, kun Sega Rally Megadrivella oli kova sana. Pikkuisen oli autopelit muuttuneet siitä. Lopulta oli pakko myöntää, että olen taas totaalisen koukussa peliin. Tällä kertaa vaan silmiähivelevän nättiin, välimeren maisemissa kruisiltavaan Forza Horizon 2:een.

Sunset Overdrive
Tähän peliin rakastuin ihan totaalisesti. Luuserisankareita, punkkia, hulvattomia aseita, riehumista, räjähdyksiä, maailmaloppu ja avoin maailma. Ei kai sitä muuta tartte :]

Destiny
Mietin pitkään, laitanko Destinyn mukaan listaukseen vai en. Peli on nimittäin vähintäänkin ristiriitasessa asemassa. Ensin hullaannuin siihen ihan täysillä ja olin valmis julistamaan sen vuosisadan parhaaksi ja ties miksikä. Noin kuukauden jälkeen kuitenkin kyllästyin siihen ihan totaalisesti, ja viimeiseen pariin kuukauteen en ole pelannut sitä lainkaan. Yhteisestä alkutaipaleestamme on kuitenkin hienoja muistoja, joten Destiny lunastaa paikkansa listalla.

Just make me cry, won't ya eli Valiant Hearts: The Great War

Meni hetki, ennen kuin pystyin kirjoittamaan Valiant Heartsista itkemättä. Mikä on aika mielenkiintoista, sillä viimeksi olen itkenyt pelin takia noin 20 vuotta sitten, kun pikkuveljeni voitti minut Street Fighterissa. Tuolloin itkin siksi, että egoistinen pikku mieleni ei voinut käsittää sitä, että joku (varsinkaan pari vuotta nuorempi veljeni) olisi minua parempi. Missään. No, tästä on iän karttuessa päästy yli ja totuttu siihen ajatukseen, että jopa pikkuveli voi olla minua parempi -useassakin asiassa.

Valiant Hearts on yksinkertaisesti niin koskettava (jopa minun mustaa ja kyynistä sydäntäni koskettava) kertomus siitä, millaista tuhoa sota tekee - niin yksilöille, kansakunnille kuin ystävyys- ja rakkaussuhteille. Ja ketkä sodassa eniten kärsivät? Siviilit: kodeistaan temmatut nuoret miehet, isät, tyttäret, lapset, koirat - kaikki! Ihan sama, taisteleeko WWI:ssa Saksan, Ranskan vai Kanadan joukoissa - kivaa ei ole kellään.

Pelin keskiössä kulkevat saksalaissyntyinen Karl, tämän ranskalainen vaimo Marie, vaimon isä Emile, amerikkalainen Freddie, sekä sotasairaanhoitaja Anna. Näiden kohtalot risteilevät ympäri sotatantereita, ja niitä syvennetään kunkin rakkaimmilleen lähettämien kirjeiden kautta.

Peli tarjoaa myös todella hienoeleisen, mutta vaikuttavan katsauksen sodankäynnin todellisuuteen peliympäristöstä löytyvien keräilyesineiden kautta. Itseäni tämä lämmitti kovasti, erityisesti sikis, että pelin tekijät olivat totisesti taustatyönsä tehneet. Itselläni on siviilielämässä taustalla lähestulkoon valmiit historianopettajan opinnot, eikä moitteen sanaa löytynyt koko pelistä. Totuus on tarua karmupi, eivätkä kaikki sotilaat suinkaan kuolleet taistelujen tiimellyksessä - yhtä lailla henkiä veivät taudit, kylmyys, muta ja karut olosuhteet.

Peli ei kuitenkaan mässäile kärsimyksellä, päinvastoin. Sen voimakkain eteenpäin vievä voima on toivo siitä, että ehkä vielä joskus näkee rakkaansa ja halu selviytyä. Eteenpäin mennään ja tiukoistakin paikoista selvitään ystävien avulla.

Valiant Hearts ei moralisoi eikä anna korneja elämänohjeita. Oikeasti, koko pelistä ei löydy edes yhden pikselin verran juustoa. Sota on kamalaa ja aiheuttaa hulluutta ja kärsimystä. Yksilöt ikävöivät rakkaitaan, yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja venyvät käsittämättömiin suorituksiin näiden vuoksi. Siinä se.

Mitään näin hienoa mihinkään sotaan liittyvää kulttuuri-/viihdetuotettta en muista koskaan kokeneeni. Täytyy muuten vähän off-topicina vielä mainita briljantti Unsere Mütter, Unsere Väter, jonka katsoin yhdeltä istumalta. Siinä nuorten, toiseen maailmansotaan temmattujen berliiniläisnuorten kohtaloita. Jostain syystä muistutti kovasti Valiant Heartsista ajoittain.

Peaky Blinders eli Brumin pahat pojat

Sain vinkin sarjasta nimeltä Peaky Blinders.
Sen tapahtumapaikka on melkein toinen kotikaupunkini Birmingham.
Siinä on gangstereita.
Se sijoittuu 1920-luvulle.
Siinä on gangstereiden lisäksi huumeita, viinaa, seksiä, juonittelua ja väkivaltaa.
Jep, I'm in.

Peaky Blinders kertoo siis Birminghamissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneesta, oikeastikin olemassa olleesta rikollisjärjestöstä, Peaky Blindersista. Nimensä jengi on sarjan mukaan saanut päähineisiinsä piilottamistaan partakoneenteristä, joilla saattoi kätevästi viiltää vastustajalta vaikka silmät. Historioitsijoiden mukaan partakoneenterälegenda on kuitenkin, no, silkkaa legendaa, ja jengin nimi viittaa lähinnä aikakauden hattujen lippoihin. Historiallisten lähteisen mukaan Shelbyjen jengi on myös ollut huomattavasti vähemmän vaarallinen, kuin sarjassa annetaan ymmärtää - rikkomusten ollessa lähinnä tappelujen aloittamisia, mukilointeja ja pikkuryöstöjä. Mutta kuka nyt todellisuudesta välittää, kun on mahdollista uppoutua fiktioon :D

Sarjassa Birmingham on ruma ja likainen teollisuuskaupunki, jossa korruptio rehottaa, eikä kukaan ole koskaan turvassa. Vaikkakin sarjaa on ilmeisesti aika paljon kuvattu Birminghamin lisäksi Leedsissa, Bradfordissa ja Liverpoolissa, on Birminghamin rähjäinen, teollisuuden ja kanaalien leimaama sielu saatu hienosti vangittua filmille.

Peaky Blindersin ytimessä on Shelbyn perhe: sisarukset Tommy, Arthur, Johnny, Finn ja Ada sekä näiden täti Polly. Shelbyt hoitelevat vedonlyönti- ja salakuljetusbisneksiään vähän lain molemmin puolin ja pitelevät taskuissaan niin kaupungin konstaapeleja kuin ravintolaelämääkin. Tämä ei sovi kaupunkiin Irlannista saapuneelle tarkastaja Campbellille lainkaan. Veljeksistä keskimmäinen, Tommy, periaatteessa johtaa Shelbyjen perheyritykssen toimintaa Polly-tädin kuitenkin kyseenalaistaessa tämän valta-asemaa ja päätöksiä jatkuvasti. Adan suhde tunnettuun kommunistiin ei taas sovi muun perheen kuvioihin. Entä millaisin vaikuttimin on liikkeellä Shelbyjen pubiin töihin pestautunut irlantilainen Grace? Nuori ja hölmö Johnny rakastuu kaupungin huoraan. Leen mustalaisperhekin on tiiviisti mukana kuvioissa. Kapuloita Shelbyjen rattaisiin heittelee Campbellin ohella kilpaileva rikollispomo Billy Kimber. Taustalla vaikuttaa myös itse Winston Churchill. Kuka lopulta pelaakaan, ja kenen pussiin?

On mukava kerrankin katsoa brittisarjaa, jonka tapahtumapaikkana on joku muu kuin Lontoo. No Cold Feet taisi sijoittua Manchesteriin. Mutta tarkemmin ajatellen, en nyt muista koskaan nähneeni ainuttakaan Birminghamiin keskittynyttä TV-sarjaa. Ja jotain Holiday Showdownin tai You Are What You Eatin jaksoja ei lasketa :D

Ihan pakko on myös nostaa esiin Peaky Blindersin musiikki. Jo sarjan tunnusbiisi, Nick Caven Red Right Hand, aiheuttaa kylmiä väreitä, eikä musiikillinen ilotulitus suinkaan lopu siihen. Jokaisessa jaksossa päästään nauttimaan oikeasti hienosta musiikista, kuultiinpa sitä sitten tappelu- tai vähän romanttisemman kohtauksen taustalla. Mukaan on päässyt Nick Caven lisäksi muun muassa Arctic Monkeys, PJ Harvey, The Raconteurs, Tom Waits ja White Stripes.

Ainiin, tokalla kaudella pidot vaan paranee, Shelbyt lähtevät valloittamaan Lontoota, ja mukaan kuvioihin tulee Camden Townin kunkku Alfie Solomons, jota esittää Tom Hardy!

Kassakaappipää ja kaverit eli Evil Within

Arvostelin Evil Withinin Livegamersille.


"Enemmän kuin varsinaista kauhua, pelistä löytyy gorea. Verta ja suolenpätkiä siis riittää, jos niistä sattuu tykkäämään. Itse satun. Mukana riehuu myös mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla silvottuja, lävistettyjä ja kokoon kursittuja jamppoja. Koskaan ei voi tietää, millainen hirvitys tai lokaatio seuraavan kulman takana odottaa. Toisinaan tapahtumapaikkakin vaihtuu lennosta kirkkaan valon ja tuskanhuutojen siivittämänä. Yllätyksellisyys onkin yksi pelin vahvimmista elementeistä, mikä pitää pelaajan jatkuvasti vähän varpaillaan. Evil Within onnistuu hienosti myös tunnelman luomisessa, joskaan tunnelma ei ole niin kauhua, kuin mitä ainakin itse odotin, vaan enemmänkin piinaavaa epämukavuutta."


Koko arvion voi käydä lukaisemassa täällä.

Hei Steam, ota mun kaikki rahat!

Mut pitäisi lukita johonkin mökkiin keskelle metsää, piikkilanka-aitojen ja miinakenttien taakse ilman minkäänlaisia tietoliikenneyhteyksiä joka kerta, kun Steamissa (tai Xbox Storessa tai PS Storessa) on ale.

Ilmeisesti en alitajuisesti tykkää siitä, että mun tilillä on rahaa, joten syydän sitä sitten täysin päättömästi esimerkiksi pelien alennusmyynteihin. Black Friday - Cyber Monday -alet veivät mua jälleen kerran ihan talutushihnassa.

Tähän mennessä on tullut ostettua Steamista:

Papers, Please
Transistor (joka mulla on jo Macilla, mutta käytetään nyt rahaa vielä PC-versioonkin)
This War of Mine
Deadlight (löytyy boksilta, mutta #kunhalvallasain)
Randals's Monday
Nether
Neverending Nightmares
Among The Sleep
Always Sometimes Monsters

Boksille hommasin Valiant Hearts: The Great Warin. Kirjoitan kyseisestäkin pelistä ehkä joskus jotain, jos saavutan vielä sellaisen tilan, etten ala itkeä kun ajattelen sitä. Ainiin, ja hankinhan mä vielä Plegelle The Last of Us: Remasteredin.

Ja hei, vielähän tässä ehtii pelin jos toisenkin hankkia..

E: ostin sitten vielä Plague Inc: Evolvedin early accessin, Killing Floorin, Divinity: Original Sinin, 7 Days To Dien ja Euro Truck Simulator 2:n (en todellakaan tiedä miksi piti ostaa joku rekkasimulaattori!). Mut hei, nice one, Tuuli. Money well spent.

We'll always have Paris eli seikkailua varjoissa eli Contrast

Pariisi on muuten yksi mun ei-mieluisimmista kaupungeista. Jännä juttu, koska populaarikulttuurissa se näyttäytyy aina niin viehättävänä, mielenkiintoisena ja puoleensavetävänä. Ja sitten matkustan sinne viidettä kertaa - ja totean jälleen, että olisi kuitenkin kannattanut mennä Lontooseen tai Berliiniin. Tai Barcelonaan tai Edinburghiin. Tai Istanbuliin tai Prahaan. Tai Madridiin tai Kööpenhaminaan. Tai hemmetti Brysseliin tai Las Palmasiin, viihdyn niissäkin paremmin kuin Pariisissa.

No, muutama päivä sitten läpipelaamani Contrast sattuu sijoittumaan Pariisiin, ja alkoi taas tehdä mieli matkustaa sinne - niin hienosti kaupunkia ja sen hämäriä kujia on kyseisessä pelissä kuvattu. Unenomainen ja surrealistinen Pariisi onkin sen varsinaisten päähenkilöiden Dawnin ja Didin ohella ehdottomasti pelin kolmas päähenkilö. Peli sijoittuu ajallisesti johonkin 1920-luvun hujakoille, ja se sisältää jazzia, gangstereita, illusionisteja ja salaisia laboratorioita. Film Noirista on haettu vaikutteita, ja visuaalisesti ja tunnelmaltaan pelin toteutus on todella onnistunut.

Päähenkilöinä toimivat pikkutyttö Didi ja tämän ystävä, vaudeville-mimmi Dawn, jota kukaan muu kuin Didi ei näe. Pelaaja ottaa haltuunsa Dawnin, joskin Didi on mukana koko pelin ajan kertomassa minne seuraavaksi mennään ja mitä seuraavaksi tehdään. Periaatteessa Dawnin tehtävä onkin lähinnä totella Didin käskyjä ja selvitellä tämän pulmia, mutta sitä vartenhan näkymättömät ystävät ovat olemassa.. right? Didin äiti Kat on jazz-laulaja, jonka taloudenpito tuntuu olevan vähän niin ja näin. Äiti kun laulelee yöt ja hämäräbisneksiin sotkeutunut isä Johnny on ties missä, alkaa Didi Dawnin avustuksella selvitellä asioita ja perhesuhteitaan. Matka vie halki öisen kaupungin aina Didin makuuhuoneesta muun muassa huvipuistoon, majakkaan, elokuvateatteriin ja hämyisiin kuppiloihin ja salaiseen laboratorioon. Mukana pyörii myös pari ilkeää gangsteria sekä mystinen illusionisti Vincenzo. Draamaa ja yllätyksiä on luvassa as the plot thickens.

Peli yhdistelee 2D- ja 3D-pelimekaniikkaa, ja sitä onkin kuvailtu 2,5D-peliksi, mikä kuvaakin liikkumista aika hyvin. Dawn pystyy nimittäin muuttumaan varjoksi valaistua taustaa vasten, mikä auttaa pääsemään paikkoihin, johon ei muuten olisi asiaa. Tällöin liikkuminen muuttuu 2D:ksi, ja Dawnin on tietenkin pysyteltävä valaistua taustaa vasten, sillä pimeässä ei ole varjoja. Varjona olemista ja normaaliliikkumista joutuukin pelin edetessä yhdistelemään päästäkseen etenemään. Periaatteessa Contrastin tarjoama ongelmanratkaisu ei ole kovinkaan haastavaa, muutoin kun takkuilevan ohjattavuuden ja ikävien bugien kannalta. Idea 2- ja 3D-liikkumisen yhdistelystä on loistava, ja toimiikin, kunnes eteen tulee nopeatempoisempaa liikkumista ja hyppimistä vaativia kohtia. Oli muutaman kerran pelin kesken jättäminen aika lähellä, kun noin tuhannennen kerran joutui aloittamaan jonkun kohdan alusta siksi, että Dawn ei totellut hyppykäskyä. Vielä raastavampaa oli neitokaisen jumittuminen pelimaailman rakenteisiin, jolloin joutui pahimmillaan aloittamaan edellisestä tallennuksesta.

Pakkomielteisille keräilijöille on ripoteltu pelin tarinaa syventäviä valokuvia, lakipapereita, julisteita yms, joista selviää aika yllättäviäkin asioita pelin hahmoista sekä näiden menneisyydestä. Esimerkiksi Dawnin näkymättömyyttä muulle maailmalle ei missään vaiheessa peliä selitetä mitenkään, kunnes parin keräilyesineen löytäminen sytyttää hehkulampun päässä ja yhdistää juonenpalaset toisiinsa. Esineiden lisäksi maailmasta löytyy luminarie-valopalloja, joita tarvitaan muun muassa koneiden käynnistämiseen.

Kaikkiaan Contrast oli kuitenkin enimmäkseen positiivinen pelikokemus. Sen surrealistinen, öinen tunnelma on vertaansa vailla ja juontakin kohtaan riitti mielenkiintoa. Myös pelin musiikki ansaitsee ison erityismaininnan.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 3: Kill Frenzy!

GTA 2 kolahti ihan järjettömällä voimalla sekä allekirjoittaneeseen, että velipoikaan. Veli sai jollain vääryydellä ja viekkaudella juonittua sen itselleen joululahjaksi, vaikka oli sen julkaisemisen aikoihin jotain 10-11-vuotias.

Mieleen on jäänyt varsin elävästi, kuinka juoksimme veljeni kanssa koulusta kilpaa (kirjaimellisesti) kohti kotia varaamaan pelaajanpaikan pöytäkoneelta. Kilpajuoksussa toiseksi tullut joutui tyytymään sohvapaikkaan ja kommentoijan rooliin. Kuolemasta pelivuoro vaihtui, ja koska näin jälkeenpäin ajateltunahan meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä pelissä muka pitäisi tehdä, omaa pelivuoroaan ei onneksi joutunut ikuisuuksia odottelemaan. Vaikka emme ehkä pelanneet kovin "järkevästi", hauskaa meillä oli aina. Suurin hauskuus löytyikin päättömästä kruisailusta, ihmisten päälle ajelusta, autojen pöllimisestä ja niin edelleen. Joskus ruutuun pärähti "KILL FRENZY", ja se oli oikeati parasta ikinä. Toisinaan käytiin puhelinkopissa vastaanottamassa jotain tehtäviä eri jengeiltä, mutta enimmäkseen pelasimme veren räiskymisen, kyttien kohteena olemisen ja puhtaan riekkumisen ilosta. GTA 2 on varmaankin itselleni se peli, joka on eniten määrittänyt omaa pelaamistani. Niitä tunne- ja adrenaliinimyrksyjä, joita yläasteikäinen teiniangstaaja kyseisestä pelistä sai, ovat juuri sitä, minkä takia pelaaminen on elämässäni niin vahvasti pysynyt mukana. Tuolloin asuimme jo sen verran isossa talossa, että tietokone ja konsolit olivat saaneet oman huoneen. Ja mikäs sen parempaa, äiti ei koskaan päässyt näkemään, miltä pelit oikeasti näyttivät, sillä kutsumattomien vieraiden askelten lähestyessä pelihuonetta ehdimme poikkeuksetta vaihtaa screenin näkymän johonkin äiti-ystävällisempään. Kuten altavistan etusivuun. (Altavista! Miten hiton vanha mä oikeasti olen..)

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 4: Matoja!

Worms Armageddon saapui lapsuudenkotiini '99 kesällä. Ja siitäkin innostuimme veljeni kanssa aika vahvasti. Tämä alkaa jo kuulostaa siltä, että en skidinä mitään muuta tehnyt, kuin pelasin, mutta.. no.. ehkä siinä joku totuuden siemen on taustalla.

Kun GTA:ta piti paukuttaa vuorotellen, pääsimme Wormsissa molemmat pelaamaan. No, vuoroin toki, mutta TOISIAMME VASTAAN!, mikä oli ihan mahtavaa. Wormsia pelaamalla ratkottiin niin tiskikoneen tyhjennys- kuin pikkusiskon hoitovuorotkin. Tuolloin olimme jo hommanneet kotikoneellemme myös Napsterin ja Winampin (mä oon oikeesti niiiiiiin vanha!), ja musat Millencolinista Misfitsiin pauhasi aina taustalla.

Parhaiten Wormsin pelaamisesta on jäänyt mieleen matojen hauskat default-nimet, (joiden merkityksen tajusin vasta paaaaljon myöhemmin) ja aseet (ne lampaat tietty ykkösenä, sekä Banana Bomb, Holy Hand Grenade ja Old Woman). Toki myös itse nimesimme matosiamme, ja oma kaartini koostuikin usein lempibändieni jäsenten nimillä varustetuista madoista.

Paljon hienoja hetkiä tuli vietettyä Wormsin parissa, ja toisinaan niitä vietetään nostalgiamielessä vieläkin. Milencolinin Pennybridge Pioneers -albumin soidessa.

Kun luusereista tulee sankareita

Rikoin varpaani toissapäivänä. Kävelin vessan ovea päin, varvas meni sinne sarana-alueelle ja jotenkin vielä potkaisin ovea auki. Seurasi kamala huuto, paljon verta ja kirosanoja sekä vähän kyyneliä. Lopputuloksena ihan kirjaimellisesti murskana oleva pikkuvarvas ja puolet nimetön-varpaasta. Vasen jalka on edelleen niin kipeä ja turvoksissa, etten pysty oikein kävelemään, saati laittamaan kenkiä jalkaan. Jouduin perumaan VideoGamesLive-konserttiin menon ja kaikki viikonlopun suunnitelmat. No, kaipa murskautuneet varpaat on ihan pätevä syy maata sohvalla ja pelata.

No, pelattua on tosiaan tullut. Mun piti ihan pikaisesti kokeilla Sunset Overdrivea sillä aikaa, kun Halo latautuu, mutta pikainen vaihtuikin pian all-nightereiksi ja you know.. Kyseessä on yksi vuoden suurimmista yllättäjistä - ja tämä ainoastaan positiivisessa mielessä. Olin pelin demoa pelaillut töissä aina silloin tällöin, ja siitä jäi ihan ok-kuva, mutta mietin, että ehkä tämä ei ihan mun peli ole kuitenkaan. Olinpas väärässä.

Peli on valtavan nopeatempoinen, ja kelpo nyrkkisääntönä voikin pitää sitä, että jos jää paikoilleen tai alkaa kävellä kaupungin katuja pitkin, kuolo korjaa hyvin vikkelään. Tarkoituksena on hyppiä, superhyppiä, grindata kaiteita pitkin, seinäjuosta, liitää ja pyöriä. Ja samalla ampua ja mäisikiä. Ja yrittää muistaa hengittää välillä! Aika ihanaa. Pelattavuus on huipussaan, ja jos jossain epäonnistuu, saa syyttää lähinnä itseään. Siis hyvällä tavalla. Ja yrittää uudestaan.

Maailmanloppu Sunset Cityssa alkaa uuden Fizzco-korporaation lanseeraaman energiajuoman julkaisubileiden myötä. Kaikki coolit tyypit ovat siellä bilettämässä - ja sankarimme siivoajana. Kaikki energiajuomaa nauttineet muuttuvat ikäviksi mutanteiksi, ja maailman pelastaminen jää friikkien, nörttien, larppaajien ja muiden hylkiöpunkkareiden harteille. Jo tämä lähtökohta sai mut aika vakuuttuneeksi pelin potentiaalista. Ja hei, se muuttuu vaan paremmaksi koko ajan. Sen enempää tarinaa spoilaamatta voin vaan todeta, että outcasts = the new heroes. Peli on täynnä viittauksia populaarikulttuuriin, ja se vittuilee ihan avoimesti myös peliteollisuudelle ja peleille näkymättömine seinineen ja respawnauksineen. Erityisesti itseä ilostutti pelin päätös jättää muskelimasat pois ja tehdä sankareita nimenomaan friikeistä, nörteistä ja muista omituisista otuksista. Ihanaa <3

Pelin avoimesta maailmasta huolimatta tarina pysyy hyvin paketissa. Tosin tällaiselle pakkomielteiselle kaikkien tehtävien suorittajalle tekemistä löytyy.. no.. hyvin paljon, aina vessapaperin keräilystä erinäisten haasteiden suorittamiseen. Ja loppujen lopuksi Sunset City on pinta-alallisesti aika helposti haltuunotettava. Joidenkin keräilyesineiden hakeminen vaatii kaikkien liikkumiseen liittyvien skilssien masterointia, mikä tuo mukavaa haastetta keräilypuuhiin. Pelissä on käytössä kaksi eri valuuttaa - Overcharge-tölkit, joilla ostetaan aseita sekä raha, joilla maksetaan vaatteista. Molempia saa muun muassa hakkaamalla paskaksi erinäisiä automaatteja ja laatikoita, sekä tappamalla vihollisia ja suorittamalla tehtäviä.

Tällä hetkellä olen nin koukussa Sunsetiin, että näen untakin siitä ja yritän viivyttää päätarinan etenemistä suorittamalla kaiken maailman höpömissioita. No, eipä kai tässä muuta voi sanoa, että aika pirun hyvä on pelin oltava, että vie voiton Halo: MasterChief Collectionin pelaamisesta.

C-C-C-COD!

Sain käsiini Call of Duty:Advanced Warfaren, jonka multiplayeria olin päässyt hakkaamaan jo viikonloppuna. Mietin, että pelaan sitä "sitten joskus ", mutta koska Halo ja Sunset Overdrive vielä latautuivat, ja jotain piti päästä pelaamaan, starttasin pelin yksinpelikampanjan. Aikaisemmista Codeista olen pelannut ainoastaan Ghostsia ja Black Ops 2:ta, ja niistäkin vain moninpeliä, joten sarjan muista yksinpelikampanjoista en osaa sanoa mitään. AW:sta nyt sen verran, että VOI JUMALAUDE SE ON HIENO! Tuontasoista silmänamua en ole nähnyt misään pelissä. Koskaan. Ikinä. Ja Kevin Spacey aka Jonathan Irons Alpha-yhtiöstä.. joka näyttää ihan Kevin Spaceylta ja puhuu ja liikkuu kuin Kevin Spacey! Välillä on ihan tosissaan vaikea hahmottaa, että onhan kyseessä nyt "vain" peli, eikä elokuva. Eikä tämä suinkaan koske pelkästään cut-scenejä. Esimerkiksi Kreikan Santorinille sijoittuvan mission maisemiin on onnistuttu vangitsemaan kyseisen kaupungin sielu aina pikkukujien halkeilleista seinistä parvekkeiden kukkaistutuksiin ja tavernoiden pöytiin. Tarjolla on niin upeaa katsottavaa, että silmiin sattuu.

Tarinallisesti kampanja nyt on vähän niin ja näin: on loukkaantunutta, toverinsa menettänyttä sotilasta, superia taisteluteknologiaa, megapahista, salaliittoa ja petoksia. Peli kuljettaa juonta eteenpäin missiosta toiseen tapahtumien taustoja ja nykytilaa syventävien cut-scenejen avulla, mutta eipä siinä (Kevin Spaceyn lisäksi) juuri mitään menettäisi, vaikka skippaisi ne kaikki ja siirtyisi suoraan missiosta seuraavaan. Ilmeisesti peliin on yritetty tuoda vähän vaihtelua räiskinnän rinnalle ymppäämällä mukaan jos jonkinlaista puuhastelua, kuten tankilla ajoa, liikkuvien ajoneuvojen välillä hyppelyä, dronen ohjaamista, veneellä kaahausta yms. Ainakin itselläni alkoi melko pian mennä hermo näihin – halusin päästä ampumaan! Myös quick time eventejä löytyi allekirjoittaneen makuun ihan liikaa. Sotilastaan voi upgreidata pisteillä, joita ansaitaan suorittamalla erilaisia tappohaasteita sekä keräämällä tiedustelutietoa vihollisalueilta.

Kaiken kaikkiaan Advanced Warfare jätti suuhun hyvin kaksijakoisen maun. Graafinen puoli on aivan valtavan loistokas, mutta kampanjan ohuen ohut juoni ja hahmot eivät ole linjassa pelin graafisen ilotulituksen kanssa. No, kaikkea ei voi saada, mutta valitettavasti pelkkä Kevin Spaceyn läsnäolo ei tällä kertaa riittänyt seivaamaan haurasta juonta. Kirjoittelen moninpelistä lisää, kun ehdin sitä hakata enemmän. Over and out.

Verta ja kokaiinia

The Knick on HBO:n 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja, joka kertoo The Knickerbocker -sairaalan elämästä. Sitä ei kannata katsoa samalla, kun syö.

Luvassa on kirjaimellisesti verta ja suolenpätkiä (juuri niistä minä pidän!), epämiellyttäviä päähenkilöitä (niistäkin minä pidän!) ja silmää miellyttävä 1900-luvun alkupuolen New Yorkin miljöö (pidän, pidän, pidän!). Sarjan loppupuolen jaksoissa tarjotaan myös varsin mielenkiintoista käyttöä kokaiinille...

Clive Owen on ehkä elämänsä roolissa kusipää-rasisti-työnarkomaani-huumeriippuvaisena Tohtori Thackeryna. Clive Owen on jälleen yksi niistä näyttelijöistä (King Arthur..:/), joita en ole koskaan juuri arvostanut, mutta The Knickiin herra sopii kuin nakutettu.

Muutenkin sarjan hahmokaarti on vähintäänkin milelenkintoinen: löytyy ketjupolttaja-nunna, loukkantuneista tappelevia irlantilaisia sairaankuljettajia, kiinalaisia oopiumdiilereitä, piilopahiksia sairaanhoitajia, ihonvärinsä takia syrjitty huippulääkäri, lavantautia levittävä keittiöapulainen ja epätoivoisesti rahaa pummaava sairaalan johtaja. Kaikki ainekset hienoon soppaan ovat siis tarjolla.

Ja hieno soppa katsojille tosiaan tarjoillaankin. Itse en juurikaan jaksa sairaalasarjoja katsella, mutta The Knick on so much more. Jos brutaalinen veren ja ihmisruumiin kuvaus, huumeet ja inhottavat päähenkilöt eivät pelota, on The Knick ehdottoman suositeltavaa katsottavaa pimeisiin syysiltoihin.

This is for the players

Ostin sitten Pleikka 4:n. Eihän niillekään rahoille toki olisi muuta käyttöä löytynyt (esim. vuokra tai sähkölasku..). Konsolikokoelma sen kuin karttuu ja tiliote on pian miinuksella, kun pitäähän kai sille jotain pelejäkin alkaa hankkia. Joskus oon kyllä niin järkevä, että ihan tekee mieli taputella itseään olalle. Hyvä Tuuli!

Nazi bastards and Kampfhundes

Loputtoman backlogin perkaus jatkuu muutaman vapaapäivän myötä.. Olen siis pelaillut uutta Wolfensteinia. Tai uutta ja uutta.. onhan tuon julkaisusta jo jonkin verran aikaa kulunut.

Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)

B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.

The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?

Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3

Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/

Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.

Forzaaaah!

Terveisiä jostain päin Suomea :D Istun tällä hetkellä junassa vailla minkäänlaista käsitystä tämänhetkisestä sijainnistani.


Viime viikko vierähti Turkua ihmetellessä, jonka jälkeen aikaa jäi taas hieman pelaamisellekin. Destinyn ohella olen viime aikoina innostunut Forzasta, ja käsittelyyn ovat päässeet niin Motorsport 5 kun Horizon 2. Pelit ovat tarpeeksi erilaisia, jotta olen jaksanut kiinnostua molemmista. Motorsport on tiukkaa ja vähän tosikkomaistakin simulaatiota ja kilpailua sekä ankaraa autojen rassausta ja tuunausta. Horizon taas tarjoaa vauhdin hurmaa ja vapaata kruisailua ja rellestystä upeissa Etelä-Euroopan maisemissa.


Ensimmäinen kosketukseni autopelien maailmaan tapahtui joskus '94-'95 aikoihin, kun Sega Rally saapui perheeseemme. Sitä tuli jonkin verran pelattua, mutta jo ihan kakarana tuntui siltä, että ajopelit eivät ole minun juttuni. Tässä uskossa elinkin sitten tähän syksyyn asti. Jo muutaman ensimmäisen kisan jälkeen Forza Motorsport 5 alkoi jotenkin vetää puoleensa, ja huomasin pikkuhiljaa ajavani "yhden kisan vielä" jonnekin aamuyöhön asti. Siis minä, vannoutunut ajopelien dissaaja. Eikä aikaakaan, kun sain käsiini Horizon 2:n, joka viimeistään työnsi minut jonkun rajan yli, josta ei enää ollut paluuta.


Siinä missä Motorsport rankaisee ankarasti ajoradalta poistumisesta, Horizon suorastaan kannustaa siihen. Pisteitä tippuu mitä älyttömimmistä tempuista, mitä autolla nyt ylipäänsä voi tehdä, eikä tiellä ole mikään pakko pysyä jos ei huvita. Horizonissa on koko ajan bileet! Ja ne maisemat! Osalla pelin avoimen maailman teistä on tullut itsekin ajettua, ja virtuaaliratin takana melkein tuntee ihanan Välimeren tuulen ja lämmön letissään.
Ihmeitä siis tapahtuu - meitsistä tuli autopelifani :D

Tohtori ja Destiny

............tumbleweeds...............

Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.

Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)

Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.

Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.

Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.

Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.

Murdered: Soul Suspect

Arvostelin Livegamers.fi-sivustolle Murdered: Soul Suspectin. Ihastuin kyseisen pelin demoon EGX Rezzedissä ja pelasin sitä ihan älyttömästi. Odotukset siis olivat varsin korkealla. Mutta niin siinä vaan valitettavasti kävi, että what goes up, must come down. Ja tässä tapauksessa tultiin crashing down. Me no liky.

Total bummer

Pelaamisen jälkeen seuraava lempiharrastukseni on säästä valittaminen. Talvella on kylmää ja ikävää, keväällä liikaa valoa ja kesällä taas liian kuuma. Syksy on ok, kunhan ei sada räntää. Mutta tällä hetkellä tämä jatkuva helle alkaa raivostuttaa. Tässä zombien leikkimisen, paarmojen tappamisen ja tekoveren keittelyn ohella vangitsin pariin typerään selfie-meemiin ajatuksiani liian kuumasta kesästä.. :|

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 2: Erikoisia tuttavuuksia ja savuisia peliluolia

Kotona pelaamisen lisäksi olen lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa peliluoliin. Perheeni matkusteli tosi paljon, ja välillä olimme pidempiäkin aikoja ulkomailla, joten peliluolia ja -halleja on tullut koluttua ympäri maailmaa.

Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.

Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet,  mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.

Sweat, baby, sweat eli hikinen viikonloppu Suomen muinaisessa pääkaupungissa

Lyhyesti: Ruissi oli ihanamahtavafantastinenupeamieletönkreisieeppinenhurmaavasairaansiisti ja supercalifragilisticexpialidocious!! Lapsuuteni sankarit, eli Offspring oli juuri niin '94 kuin pitikin, kotikylän Bodom veti rennosti ja hyvällä fiiliksellä, Icona Pop oli tyylikäs ja räkäinen, Lily Allen veti röökiä lavalla, The 1975 oli kovassa vedossa, samoin Mando Diao ja You Me At Six. Ihana viikonloppu kaiken kaikkiaan. Säät suosivat, teltta ei sortunut, juotavaa ja poltettavaa oli tarpeeksi ja uusia kavereitakin sain - vaikkei festariheilaa tarttunutkaan mukaan. Ja kuuleman mukaan joku kävijäennätyskin rikkoutui. No, ei oikeastaan mikään ihme. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja kaikki oli muutenkin iloista ja ihanaa <3


P.S. Huomenna töihin.... Nooooooo!

Kauhumaailman Kauniit ja Rohkeat (with sex scenes) ja pientä festarihypeä (without sex scenes)

HBO Nordicin hankkimista en ole katunut hetkeäkään, ja uusimpana muistutuksena siitä on ihana Penny Dreadful.

Juonta on hieman hankala selittää lyhyesti, tai edes semi-lyhyesti, joten todettakoon, että pimeyden voimia vastaan taistellaan ja neitoa pulasta vapautetaan sekalaisella sankarisakilla. Ihanan kornia!

Mukaan yllä mainittuun operaatioon on rekrytoitu vaikka ketä! Minä pidän niin kovin sellaisesta herrasmiesliigamaisesta meiningistä, joka yhdistelee häpeilemättä eri lorejen hahmoja ja sankareita samaan tarinaan. Mukana kauhusopassa nimittäin pyörii jengiä Dorian Graysta Mina Harkerin kautta Victor Frankensteiniin - koko viktoriaanisen ajan Englannin kauhuskenen kerma. Penny Dreadfulista saa myös ihanaa itsetyytyväisyyden tunnetta, kun keksii kuka kukin on tai mistä vihjaillaan, ennen kuin sitä väännetään rautalangasta. Do I know my horror or what :P

Jos jotain voi vetää överiksi, Penny Dreadful hoitaa homman kotiin. Kaikki on niin dramaattista kuin mahdollista – suurin kiitos tästä kuuluu käsittämättömän kohtalokkaan ilmeilyn täydellisesti hallitsevalle Eva Greenille. Iloisena yllätyksenä mainittakoon myös Billie Piper, joka ilahdutti jo Doctor Whossa aikoinaan, ja on nyt palannut hyvin erikoisen irlantilaisaksentin kera. Ja hei, Timothy Dalton!

Sarja tarjoaa seksiä, väkivaltaa, verta, hirviöitä ja vanhaa Lontoota – eli kaikkea, mitä hyvältä sarjalta voi odottaa. Juoni ei ole kovin syvällinen tai katsojaa sen suuremmin haastava, mutta näyttelijät hoitavat hommansa loistavasti, eikä myötähäpeä iske missään vaiheessa. Roskafiktiota roskasakille olivat alkuperäiset penny dreadfulit - eli pennin kustantavia halvalle paperille painettuja sensaatiohakuisia räpellyksiä. Juuri tuollaisia olisin varmaan itsekin lukenut, jos olisin viktoriaanisessa Lontoossa elänyt. Paitsi että tilastojen valossa olisin kaiketi ollut huora ja kuollut tuberkuloosiin tai koleraan heti teini-iän jälkeen..

Huomenna heti aamusta tämä pelle lähtee kohti Turkua - ja tällä kertaa, kun on kerrankin aikaa ennen Ruissia, voisin ihan oikeasti yrittää raahautua sinne linnaankin. Tai sitten vaan istun joen rannassa ryyppäämässä ja nukun jossain pusikossa, niinkuin yleensä. We'll see about that, aye. Sellaisia ihan pakko nähdä -bändejä on tänä vuonna vähän vähemmän (Offspring, Children of Bodom, Mando Diao, The 1975, You Me At Six, Suede ja Icona Pop), mutta eiköhän sinne oikein kelvolliset bileet saada aikaan.