Just make me cry, won't ya eli Valiant Hearts: The Great War

Meni hetki, ennen kuin pystyin kirjoittamaan Valiant Heartsista itkemättä. Mikä on aika mielenkiintoista, sillä viimeksi olen itkenyt pelin takia noin 20 vuotta sitten, kun pikkuveljeni voitti minut Street Fighterissa. Tuolloin itkin siksi, että egoistinen pikku mieleni ei voinut käsittää sitä, että joku (varsinkaan pari vuotta nuorempi veljeni) olisi minua parempi. Missään. No, tästä on iän karttuessa päästy yli ja totuttu siihen ajatukseen, että jopa pikkuveli voi olla minua parempi -useassakin asiassa.

Valiant Hearts on yksinkertaisesti niin koskettava (jopa minun mustaa ja kyynistä sydäntäni koskettava) kertomus siitä, millaista tuhoa sota tekee - niin yksilöille, kansakunnille kuin ystävyys- ja rakkaussuhteille. Ja ketkä sodassa eniten kärsivät? Siviilit: kodeistaan temmatut nuoret miehet, isät, tyttäret, lapset, koirat - kaikki! Ihan sama, taisteleeko WWI:ssa Saksan, Ranskan vai Kanadan joukoissa - kivaa ei ole kellään.

Pelin keskiössä kulkevat saksalaissyntyinen Karl, tämän ranskalainen vaimo Marie, vaimon isä Emile, amerikkalainen Freddie, sekä sotasairaanhoitaja Anna. Näiden kohtalot risteilevät ympäri sotatantereita, ja niitä syvennetään kunkin rakkaimmilleen lähettämien kirjeiden kautta.

Peli tarjoaa myös todella hienoeleisen, mutta vaikuttavan katsauksen sodankäynnin todellisuuteen peliympäristöstä löytyvien keräilyesineiden kautta. Itseäni tämä lämmitti kovasti, erityisesti sikis, että pelin tekijät olivat totisesti taustatyönsä tehneet. Itselläni on siviilielämässä taustalla lähestulkoon valmiit historianopettajan opinnot, eikä moitteen sanaa löytynyt koko pelistä. Totuus on tarua karmupi, eivätkä kaikki sotilaat suinkaan kuolleet taistelujen tiimellyksessä - yhtä lailla henkiä veivät taudit, kylmyys, muta ja karut olosuhteet.

Peli ei kuitenkaan mässäile kärsimyksellä, päinvastoin. Sen voimakkain eteenpäin vievä voima on toivo siitä, että ehkä vielä joskus näkee rakkaansa ja halu selviytyä. Eteenpäin mennään ja tiukoistakin paikoista selvitään ystävien avulla.

Valiant Hearts ei moralisoi eikä anna korneja elämänohjeita. Oikeasti, koko pelistä ei löydy edes yhden pikselin verran juustoa. Sota on kamalaa ja aiheuttaa hulluutta ja kärsimystä. Yksilöt ikävöivät rakkaitaan, yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja venyvät käsittämättömiin suorituksiin näiden vuoksi. Siinä se.

Mitään näin hienoa mihinkään sotaan liittyvää kulttuuri-/viihdetuotettta en muista koskaan kokeneeni. Täytyy muuten vähän off-topicina vielä mainita briljantti Unsere Mütter, Unsere Väter, jonka katsoin yhdeltä istumalta. Siinä nuorten, toiseen maailmansotaan temmattujen berliiniläisnuorten kohtaloita. Jostain syystä muistutti kovasti Valiant Heartsista ajoittain.

Peaky Blinders eli Brumin pahat pojat

Sain vinkin sarjasta nimeltä Peaky Blinders.
Sen tapahtumapaikka on melkein toinen kotikaupunkini Birmingham.
Siinä on gangstereita.
Se sijoittuu 1920-luvulle.
Siinä on gangstereiden lisäksi huumeita, viinaa, seksiä, juonittelua ja väkivaltaa.
Jep, I'm in.

Peaky Blinders kertoo siis Birminghamissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneesta, oikeastikin olemassa olleesta rikollisjärjestöstä, Peaky Blindersista. Nimensä jengi on sarjan mukaan saanut päähineisiinsä piilottamistaan partakoneenteristä, joilla saattoi kätevästi viiltää vastustajalta vaikka silmät. Historioitsijoiden mukaan partakoneenterälegenda on kuitenkin, no, silkkaa legendaa, ja jengin nimi viittaa lähinnä aikakauden hattujen lippoihin. Historiallisten lähteisen mukaan Shelbyjen jengi on myös ollut huomattavasti vähemmän vaarallinen, kuin sarjassa annetaan ymmärtää - rikkomusten ollessa lähinnä tappelujen aloittamisia, mukilointeja ja pikkuryöstöjä. Mutta kuka nyt todellisuudesta välittää, kun on mahdollista uppoutua fiktioon :D

Sarjassa Birmingham on ruma ja likainen teollisuuskaupunki, jossa korruptio rehottaa, eikä kukaan ole koskaan turvassa. Vaikkakin sarjaa on ilmeisesti aika paljon kuvattu Birminghamin lisäksi Leedsissa, Bradfordissa ja Liverpoolissa, on Birminghamin rähjäinen, teollisuuden ja kanaalien leimaama sielu saatu hienosti vangittua filmille.

Peaky Blindersin ytimessä on Shelbyn perhe: sisarukset Tommy, Arthur, Johnny, Finn ja Ada sekä näiden täti Polly. Shelbyt hoitelevat vedonlyönti- ja salakuljetusbisneksiään vähän lain molemmin puolin ja pitelevät taskuissaan niin kaupungin konstaapeleja kuin ravintolaelämääkin. Tämä ei sovi kaupunkiin Irlannista saapuneelle tarkastaja Campbellille lainkaan. Veljeksistä keskimmäinen, Tommy, periaatteessa johtaa Shelbyjen perheyritykssen toimintaa Polly-tädin kuitenkin kyseenalaistaessa tämän valta-asemaa ja päätöksiä jatkuvasti. Adan suhde tunnettuun kommunistiin ei taas sovi muun perheen kuvioihin. Entä millaisin vaikuttimin on liikkeellä Shelbyjen pubiin töihin pestautunut irlantilainen Grace? Nuori ja hölmö Johnny rakastuu kaupungin huoraan. Leen mustalaisperhekin on tiiviisti mukana kuvioissa. Kapuloita Shelbyjen rattaisiin heittelee Campbellin ohella kilpaileva rikollispomo Billy Kimber. Taustalla vaikuttaa myös itse Winston Churchill. Kuka lopulta pelaakaan, ja kenen pussiin?

On mukava kerrankin katsoa brittisarjaa, jonka tapahtumapaikkana on joku muu kuin Lontoo. No Cold Feet taisi sijoittua Manchesteriin. Mutta tarkemmin ajatellen, en nyt muista koskaan nähneeni ainuttakaan Birminghamiin keskittynyttä TV-sarjaa. Ja jotain Holiday Showdownin tai You Are What You Eatin jaksoja ei lasketa :D

Ihan pakko on myös nostaa esiin Peaky Blindersin musiikki. Jo sarjan tunnusbiisi, Nick Caven Red Right Hand, aiheuttaa kylmiä väreitä, eikä musiikillinen ilotulitus suinkaan lopu siihen. Jokaisessa jaksossa päästään nauttimaan oikeasti hienosta musiikista, kuultiinpa sitä sitten tappelu- tai vähän romanttisemman kohtauksen taustalla. Mukaan on päässyt Nick Caven lisäksi muun muassa Arctic Monkeys, PJ Harvey, The Raconteurs, Tom Waits ja White Stripes.

Ainiin, tokalla kaudella pidot vaan paranee, Shelbyt lähtevät valloittamaan Lontoota, ja mukaan kuvioihin tulee Camden Townin kunkku Alfie Solomons, jota esittää Tom Hardy!

Kassakaappipää ja kaverit eli Evil Within

Arvostelin Evil Withinin Livegamersille.


"Enemmän kuin varsinaista kauhua, pelistä löytyy gorea. Verta ja suolenpätkiä siis riittää, jos niistä sattuu tykkäämään. Itse satun. Mukana riehuu myös mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla silvottuja, lävistettyjä ja kokoon kursittuja jamppoja. Koskaan ei voi tietää, millainen hirvitys tai lokaatio seuraavan kulman takana odottaa. Toisinaan tapahtumapaikkakin vaihtuu lennosta kirkkaan valon ja tuskanhuutojen siivittämänä. Yllätyksellisyys onkin yksi pelin vahvimmista elementeistä, mikä pitää pelaajan jatkuvasti vähän varpaillaan. Evil Within onnistuu hienosti myös tunnelman luomisessa, joskaan tunnelma ei ole niin kauhua, kuin mitä ainakin itse odotin, vaan enemmänkin piinaavaa epämukavuutta."


Koko arvion voi käydä lukaisemassa täällä.

Hei Steam, ota mun kaikki rahat!

Mut pitäisi lukita johonkin mökkiin keskelle metsää, piikkilanka-aitojen ja miinakenttien taakse ilman minkäänlaisia tietoliikenneyhteyksiä joka kerta, kun Steamissa (tai Xbox Storessa tai PS Storessa) on ale.

Ilmeisesti en alitajuisesti tykkää siitä, että mun tilillä on rahaa, joten syydän sitä sitten täysin päättömästi esimerkiksi pelien alennusmyynteihin. Black Friday - Cyber Monday -alet veivät mua jälleen kerran ihan talutushihnassa.

Tähän mennessä on tullut ostettua Steamista:

Papers, Please
Transistor (joka mulla on jo Macilla, mutta käytetään nyt rahaa vielä PC-versioonkin)
This War of Mine
Deadlight (löytyy boksilta, mutta #kunhalvallasain)
Randals's Monday
Nether
Neverending Nightmares
Among The Sleep
Always Sometimes Monsters

Boksille hommasin Valiant Hearts: The Great Warin. Kirjoitan kyseisestäkin pelistä ehkä joskus jotain, jos saavutan vielä sellaisen tilan, etten ala itkeä kun ajattelen sitä. Ainiin, ja hankinhan mä vielä Plegelle The Last of Us: Remasteredin.

Ja hei, vielähän tässä ehtii pelin jos toisenkin hankkia..

E: ostin sitten vielä Plague Inc: Evolvedin early accessin, Killing Floorin, Divinity: Original Sinin, 7 Days To Dien ja Euro Truck Simulator 2:n (en todellakaan tiedä miksi piti ostaa joku rekkasimulaattori!). Mut hei, nice one, Tuuli. Money well spent.

We'll always have Paris eli seikkailua varjoissa eli Contrast

Pariisi on muuten yksi mun ei-mieluisimmista kaupungeista. Jännä juttu, koska populaarikulttuurissa se näyttäytyy aina niin viehättävänä, mielenkiintoisena ja puoleensavetävänä. Ja sitten matkustan sinne viidettä kertaa - ja totean jälleen, että olisi kuitenkin kannattanut mennä Lontooseen tai Berliiniin. Tai Barcelonaan tai Edinburghiin. Tai Istanbuliin tai Prahaan. Tai Madridiin tai Kööpenhaminaan. Tai hemmetti Brysseliin tai Las Palmasiin, viihdyn niissäkin paremmin kuin Pariisissa.

No, muutama päivä sitten läpipelaamani Contrast sattuu sijoittumaan Pariisiin, ja alkoi taas tehdä mieli matkustaa sinne - niin hienosti kaupunkia ja sen hämäriä kujia on kyseisessä pelissä kuvattu. Unenomainen ja surrealistinen Pariisi onkin sen varsinaisten päähenkilöiden Dawnin ja Didin ohella ehdottomasti pelin kolmas päähenkilö. Peli sijoittuu ajallisesti johonkin 1920-luvun hujakoille, ja se sisältää jazzia, gangstereita, illusionisteja ja salaisia laboratorioita. Film Noirista on haettu vaikutteita, ja visuaalisesti ja tunnelmaltaan pelin toteutus on todella onnistunut.

Päähenkilöinä toimivat pikkutyttö Didi ja tämän ystävä, vaudeville-mimmi Dawn, jota kukaan muu kuin Didi ei näe. Pelaaja ottaa haltuunsa Dawnin, joskin Didi on mukana koko pelin ajan kertomassa minne seuraavaksi mennään ja mitä seuraavaksi tehdään. Periaatteessa Dawnin tehtävä onkin lähinnä totella Didin käskyjä ja selvitellä tämän pulmia, mutta sitä vartenhan näkymättömät ystävät ovat olemassa.. right? Didin äiti Kat on jazz-laulaja, jonka taloudenpito tuntuu olevan vähän niin ja näin. Äiti kun laulelee yöt ja hämäräbisneksiin sotkeutunut isä Johnny on ties missä, alkaa Didi Dawnin avustuksella selvitellä asioita ja perhesuhteitaan. Matka vie halki öisen kaupungin aina Didin makuuhuoneesta muun muassa huvipuistoon, majakkaan, elokuvateatteriin ja hämyisiin kuppiloihin ja salaiseen laboratorioon. Mukana pyörii myös pari ilkeää gangsteria sekä mystinen illusionisti Vincenzo. Draamaa ja yllätyksiä on luvassa as the plot thickens.

Peli yhdistelee 2D- ja 3D-pelimekaniikkaa, ja sitä onkin kuvailtu 2,5D-peliksi, mikä kuvaakin liikkumista aika hyvin. Dawn pystyy nimittäin muuttumaan varjoksi valaistua taustaa vasten, mikä auttaa pääsemään paikkoihin, johon ei muuten olisi asiaa. Tällöin liikkuminen muuttuu 2D:ksi, ja Dawnin on tietenkin pysyteltävä valaistua taustaa vasten, sillä pimeässä ei ole varjoja. Varjona olemista ja normaaliliikkumista joutuukin pelin edetessä yhdistelemään päästäkseen etenemään. Periaatteessa Contrastin tarjoama ongelmanratkaisu ei ole kovinkaan haastavaa, muutoin kun takkuilevan ohjattavuuden ja ikävien bugien kannalta. Idea 2- ja 3D-liikkumisen yhdistelystä on loistava, ja toimiikin, kunnes eteen tulee nopeatempoisempaa liikkumista ja hyppimistä vaativia kohtia. Oli muutaman kerran pelin kesken jättäminen aika lähellä, kun noin tuhannennen kerran joutui aloittamaan jonkun kohdan alusta siksi, että Dawn ei totellut hyppykäskyä. Vielä raastavampaa oli neitokaisen jumittuminen pelimaailman rakenteisiin, jolloin joutui pahimmillaan aloittamaan edellisestä tallennuksesta.

Pakkomielteisille keräilijöille on ripoteltu pelin tarinaa syventäviä valokuvia, lakipapereita, julisteita yms, joista selviää aika yllättäviäkin asioita pelin hahmoista sekä näiden menneisyydestä. Esimerkiksi Dawnin näkymättömyyttä muulle maailmalle ei missään vaiheessa peliä selitetä mitenkään, kunnes parin keräilyesineen löytäminen sytyttää hehkulampun päässä ja yhdistää juonenpalaset toisiinsa. Esineiden lisäksi maailmasta löytyy luminarie-valopalloja, joita tarvitaan muun muassa koneiden käynnistämiseen.

Kaikkiaan Contrast oli kuitenkin enimmäkseen positiivinen pelikokemus. Sen surrealistinen, öinen tunnelma on vertaansa vailla ja juontakin kohtaan riitti mielenkiintoa. Myös pelin musiikki ansaitsee ison erityismaininnan.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 3: Kill Frenzy!

GTA 2 kolahti ihan järjettömällä voimalla sekä allekirjoittaneeseen, että velipoikaan. Veli sai jollain vääryydellä ja viekkaudella juonittua sen itselleen joululahjaksi, vaikka oli sen julkaisemisen aikoihin jotain 10-11-vuotias.

Mieleen on jäänyt varsin elävästi, kuinka juoksimme veljeni kanssa koulusta kilpaa (kirjaimellisesti) kohti kotia varaamaan pelaajanpaikan pöytäkoneelta. Kilpajuoksussa toiseksi tullut joutui tyytymään sohvapaikkaan ja kommentoijan rooliin. Kuolemasta pelivuoro vaihtui, ja koska näin jälkeenpäin ajateltunahan meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä pelissä muka pitäisi tehdä, omaa pelivuoroaan ei onneksi joutunut ikuisuuksia odottelemaan. Vaikka emme ehkä pelanneet kovin "järkevästi", hauskaa meillä oli aina. Suurin hauskuus löytyikin päättömästä kruisailusta, ihmisten päälle ajelusta, autojen pöllimisestä ja niin edelleen. Joskus ruutuun pärähti "KILL FRENZY", ja se oli oikeati parasta ikinä. Toisinaan käytiin puhelinkopissa vastaanottamassa jotain tehtäviä eri jengeiltä, mutta enimmäkseen pelasimme veren räiskymisen, kyttien kohteena olemisen ja puhtaan riekkumisen ilosta. GTA 2 on varmaankin itselleni se peli, joka on eniten määrittänyt omaa pelaamistani. Niitä tunne- ja adrenaliinimyrksyjä, joita yläasteikäinen teiniangstaaja kyseisestä pelistä sai, ovat juuri sitä, minkä takia pelaaminen on elämässäni niin vahvasti pysynyt mukana. Tuolloin asuimme jo sen verran isossa talossa, että tietokone ja konsolit olivat saaneet oman huoneen. Ja mikäs sen parempaa, äiti ei koskaan päässyt näkemään, miltä pelit oikeasti näyttivät, sillä kutsumattomien vieraiden askelten lähestyessä pelihuonetta ehdimme poikkeuksetta vaihtaa screenin näkymän johonkin äiti-ystävällisempään. Kuten altavistan etusivuun. (Altavista! Miten hiton vanha mä oikeasti olen..)

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 4: Matoja!

Worms Armageddon saapui lapsuudenkotiini '99 kesällä. Ja siitäkin innostuimme veljeni kanssa aika vahvasti. Tämä alkaa jo kuulostaa siltä, että en skidinä mitään muuta tehnyt, kuin pelasin, mutta.. no.. ehkä siinä joku totuuden siemen on taustalla.

Kun GTA:ta piti paukuttaa vuorotellen, pääsimme Wormsissa molemmat pelaamaan. No, vuoroin toki, mutta TOISIAMME VASTAAN!, mikä oli ihan mahtavaa. Wormsia pelaamalla ratkottiin niin tiskikoneen tyhjennys- kuin pikkusiskon hoitovuorotkin. Tuolloin olimme jo hommanneet kotikoneellemme myös Napsterin ja Winampin (mä oon oikeesti niiiiiiin vanha!), ja musat Millencolinista Misfitsiin pauhasi aina taustalla.

Parhaiten Wormsin pelaamisesta on jäänyt mieleen matojen hauskat default-nimet, (joiden merkityksen tajusin vasta paaaaljon myöhemmin) ja aseet (ne lampaat tietty ykkösenä, sekä Banana Bomb, Holy Hand Grenade ja Old Woman). Toki myös itse nimesimme matosiamme, ja oma kaartini koostuikin usein lempibändieni jäsenten nimillä varustetuista madoista.

Paljon hienoja hetkiä tuli vietettyä Wormsin parissa, ja toisinaan niitä vietetään nostalgiamielessä vieläkin. Milencolinin Pennybridge Pioneers -albumin soidessa.

Kun luusereista tulee sankareita

Rikoin varpaani toissapäivänä. Kävelin vessan ovea päin, varvas meni sinne sarana-alueelle ja jotenkin vielä potkaisin ovea auki. Seurasi kamala huuto, paljon verta ja kirosanoja sekä vähän kyyneliä. Lopputuloksena ihan kirjaimellisesti murskana oleva pikkuvarvas ja puolet nimetön-varpaasta. Vasen jalka on edelleen niin kipeä ja turvoksissa, etten pysty oikein kävelemään, saati laittamaan kenkiä jalkaan. Jouduin perumaan VideoGamesLive-konserttiin menon ja kaikki viikonlopun suunnitelmat. No, kaipa murskautuneet varpaat on ihan pätevä syy maata sohvalla ja pelata.

No, pelattua on tosiaan tullut. Mun piti ihan pikaisesti kokeilla Sunset Overdrivea sillä aikaa, kun Halo latautuu, mutta pikainen vaihtuikin pian all-nightereiksi ja you know.. Kyseessä on yksi vuoden suurimmista yllättäjistä - ja tämä ainoastaan positiivisessa mielessä. Olin pelin demoa pelaillut töissä aina silloin tällöin, ja siitä jäi ihan ok-kuva, mutta mietin, että ehkä tämä ei ihan mun peli ole kuitenkaan. Olinpas väärässä.

Peli on valtavan nopeatempoinen, ja kelpo nyrkkisääntönä voikin pitää sitä, että jos jää paikoilleen tai alkaa kävellä kaupungin katuja pitkin, kuolo korjaa hyvin vikkelään. Tarkoituksena on hyppiä, superhyppiä, grindata kaiteita pitkin, seinäjuosta, liitää ja pyöriä. Ja samalla ampua ja mäisikiä. Ja yrittää muistaa hengittää välillä! Aika ihanaa. Pelattavuus on huipussaan, ja jos jossain epäonnistuu, saa syyttää lähinnä itseään. Siis hyvällä tavalla. Ja yrittää uudestaan.

Maailmanloppu Sunset Cityssa alkaa uuden Fizzco-korporaation lanseeraaman energiajuoman julkaisubileiden myötä. Kaikki coolit tyypit ovat siellä bilettämässä - ja sankarimme siivoajana. Kaikki energiajuomaa nauttineet muuttuvat ikäviksi mutanteiksi, ja maailman pelastaminen jää friikkien, nörttien, larppaajien ja muiden hylkiöpunkkareiden harteille. Jo tämä lähtökohta sai mut aika vakuuttuneeksi pelin potentiaalista. Ja hei, se muuttuu vaan paremmaksi koko ajan. Sen enempää tarinaa spoilaamatta voin vaan todeta, että outcasts = the new heroes. Peli on täynnä viittauksia populaarikulttuuriin, ja se vittuilee ihan avoimesti myös peliteollisuudelle ja peleille näkymättömine seinineen ja respawnauksineen. Erityisesti itseä ilostutti pelin päätös jättää muskelimasat pois ja tehdä sankareita nimenomaan friikeistä, nörteistä ja muista omituisista otuksista. Ihanaa <3

Pelin avoimesta maailmasta huolimatta tarina pysyy hyvin paketissa. Tosin tällaiselle pakkomielteiselle kaikkien tehtävien suorittajalle tekemistä löytyy.. no.. hyvin paljon, aina vessapaperin keräilystä erinäisten haasteiden suorittamiseen. Ja loppujen lopuksi Sunset City on pinta-alallisesti aika helposti haltuunotettava. Joidenkin keräilyesineiden hakeminen vaatii kaikkien liikkumiseen liittyvien skilssien masterointia, mikä tuo mukavaa haastetta keräilypuuhiin. Pelissä on käytössä kaksi eri valuuttaa - Overcharge-tölkit, joilla ostetaan aseita sekä raha, joilla maksetaan vaatteista. Molempia saa muun muassa hakkaamalla paskaksi erinäisiä automaatteja ja laatikoita, sekä tappamalla vihollisia ja suorittamalla tehtäviä.

Tällä hetkellä olen nin koukussa Sunsetiin, että näen untakin siitä ja yritän viivyttää päätarinan etenemistä suorittamalla kaiken maailman höpömissioita. No, eipä kai tässä muuta voi sanoa, että aika pirun hyvä on pelin oltava, että vie voiton Halo: MasterChief Collectionin pelaamisesta.

C-C-C-COD!

Sain käsiini Call of Duty:Advanced Warfaren, jonka multiplayeria olin päässyt hakkaamaan jo viikonloppuna. Mietin, että pelaan sitä "sitten joskus ", mutta koska Halo ja Sunset Overdrive vielä latautuivat, ja jotain piti päästä pelaamaan, starttasin pelin yksinpelikampanjan. Aikaisemmista Codeista olen pelannut ainoastaan Ghostsia ja Black Ops 2:ta, ja niistäkin vain moninpeliä, joten sarjan muista yksinpelikampanjoista en osaa sanoa mitään. AW:sta nyt sen verran, että VOI JUMALAUDE SE ON HIENO! Tuontasoista silmänamua en ole nähnyt misään pelissä. Koskaan. Ikinä. Ja Kevin Spacey aka Jonathan Irons Alpha-yhtiöstä.. joka näyttää ihan Kevin Spaceylta ja puhuu ja liikkuu kuin Kevin Spacey! Välillä on ihan tosissaan vaikea hahmottaa, että onhan kyseessä nyt "vain" peli, eikä elokuva. Eikä tämä suinkaan koske pelkästään cut-scenejä. Esimerkiksi Kreikan Santorinille sijoittuvan mission maisemiin on onnistuttu vangitsemaan kyseisen kaupungin sielu aina pikkukujien halkeilleista seinistä parvekkeiden kukkaistutuksiin ja tavernoiden pöytiin. Tarjolla on niin upeaa katsottavaa, että silmiin sattuu.

Tarinallisesti kampanja nyt on vähän niin ja näin: on loukkaantunutta, toverinsa menettänyttä sotilasta, superia taisteluteknologiaa, megapahista, salaliittoa ja petoksia. Peli kuljettaa juonta eteenpäin missiosta toiseen tapahtumien taustoja ja nykytilaa syventävien cut-scenejen avulla, mutta eipä siinä (Kevin Spaceyn lisäksi) juuri mitään menettäisi, vaikka skippaisi ne kaikki ja siirtyisi suoraan missiosta seuraavaan. Ilmeisesti peliin on yritetty tuoda vähän vaihtelua räiskinnän rinnalle ymppäämällä mukaan jos jonkinlaista puuhastelua, kuten tankilla ajoa, liikkuvien ajoneuvojen välillä hyppelyä, dronen ohjaamista, veneellä kaahausta yms. Ainakin itselläni alkoi melko pian mennä hermo näihin – halusin päästä ampumaan! Myös quick time eventejä löytyi allekirjoittaneen makuun ihan liikaa. Sotilastaan voi upgreidata pisteillä, joita ansaitaan suorittamalla erilaisia tappohaasteita sekä keräämällä tiedustelutietoa vihollisalueilta.

Kaiken kaikkiaan Advanced Warfare jätti suuhun hyvin kaksijakoisen maun. Graafinen puoli on aivan valtavan loistokas, mutta kampanjan ohuen ohut juoni ja hahmot eivät ole linjassa pelin graafisen ilotulituksen kanssa. No, kaikkea ei voi saada, mutta valitettavasti pelkkä Kevin Spaceyn läsnäolo ei tällä kertaa riittänyt seivaamaan haurasta juonta. Kirjoittelen moninpelistä lisää, kun ehdin sitä hakata enemmän. Over and out.

Verta ja kokaiinia

The Knick on HBO:n 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja, joka kertoo The Knickerbocker -sairaalan elämästä. Sitä ei kannata katsoa samalla, kun syö.

Luvassa on kirjaimellisesti verta ja suolenpätkiä (juuri niistä minä pidän!), epämiellyttäviä päähenkilöitä (niistäkin minä pidän!) ja silmää miellyttävä 1900-luvun alkupuolen New Yorkin miljöö (pidän, pidän, pidän!). Sarjan loppupuolen jaksoissa tarjotaan myös varsin mielenkiintoista käyttöä kokaiinille...

Clive Owen on ehkä elämänsä roolissa kusipää-rasisti-työnarkomaani-huumeriippuvaisena Tohtori Thackeryna. Clive Owen on jälleen yksi niistä näyttelijöistä (King Arthur..:/), joita en ole koskaan juuri arvostanut, mutta The Knickiin herra sopii kuin nakutettu.

Muutenkin sarjan hahmokaarti on vähintäänkin milelenkintoinen: löytyy ketjupolttaja-nunna, loukkantuneista tappelevia irlantilaisia sairaankuljettajia, kiinalaisia oopiumdiilereitä, piilopahiksia sairaanhoitajia, ihonvärinsä takia syrjitty huippulääkäri, lavantautia levittävä keittiöapulainen ja epätoivoisesti rahaa pummaava sairaalan johtaja. Kaikki ainekset hienoon soppaan ovat siis tarjolla.

Ja hieno soppa katsojille tosiaan tarjoillaankin. Itse en juurikaan jaksa sairaalasarjoja katsella, mutta The Knick on so much more. Jos brutaalinen veren ja ihmisruumiin kuvaus, huumeet ja inhottavat päähenkilöt eivät pelota, on The Knick ehdottoman suositeltavaa katsottavaa pimeisiin syysiltoihin.

This is for the players

Ostin sitten Pleikka 4:n. Eihän niillekään rahoille toki olisi muuta käyttöä löytynyt (esim. vuokra tai sähkölasku..). Konsolikokoelma sen kuin karttuu ja tiliote on pian miinuksella, kun pitäähän kai sille jotain pelejäkin alkaa hankkia. Joskus oon kyllä niin järkevä, että ihan tekee mieli taputella itseään olalle. Hyvä Tuuli!

Nazi bastards and Kampfhundes

Loputtoman backlogin perkaus jatkuu muutaman vapaapäivän myötä.. Olen siis pelaillut uutta Wolfensteinia. Tai uutta ja uutta.. onhan tuon julkaisusta jo jonkin verran aikaa kulunut.

Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)

B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.

The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?

Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3

Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/

Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.

Forzaaaah!

Terveisiä jostain päin Suomea :D Istun tällä hetkellä junassa vailla minkäänlaista käsitystä tämänhetkisestä sijainnistani.


Viime viikko vierähti Turkua ihmetellessä, jonka jälkeen aikaa jäi taas hieman pelaamisellekin. Destinyn ohella olen viime aikoina innostunut Forzasta, ja käsittelyyn ovat päässeet niin Motorsport 5 kun Horizon 2. Pelit ovat tarpeeksi erilaisia, jotta olen jaksanut kiinnostua molemmista. Motorsport on tiukkaa ja vähän tosikkomaistakin simulaatiota ja kilpailua sekä ankaraa autojen rassausta ja tuunausta. Horizon taas tarjoaa vauhdin hurmaa ja vapaata kruisailua ja rellestystä upeissa Etelä-Euroopan maisemissa.


Ensimmäinen kosketukseni autopelien maailmaan tapahtui joskus '94-'95 aikoihin, kun Sega Rally saapui perheeseemme. Sitä tuli jonkin verran pelattua, mutta jo ihan kakarana tuntui siltä, että ajopelit eivät ole minun juttuni. Tässä uskossa elinkin sitten tähän syksyyn asti. Jo muutaman ensimmäisen kisan jälkeen Forza Motorsport 5 alkoi jotenkin vetää puoleensa, ja huomasin pikkuhiljaa ajavani "yhden kisan vielä" jonnekin aamuyöhön asti. Siis minä, vannoutunut ajopelien dissaaja. Eikä aikaakaan, kun sain käsiini Horizon 2:n, joka viimeistään työnsi minut jonkun rajan yli, josta ei enää ollut paluuta.


Siinä missä Motorsport rankaisee ankarasti ajoradalta poistumisesta, Horizon suorastaan kannustaa siihen. Pisteitä tippuu mitä älyttömimmistä tempuista, mitä autolla nyt ylipäänsä voi tehdä, eikä tiellä ole mikään pakko pysyä jos ei huvita. Horizonissa on koko ajan bileet! Ja ne maisemat! Osalla pelin avoimen maailman teistä on tullut itsekin ajettua, ja virtuaaliratin takana melkein tuntee ihanan Välimeren tuulen ja lämmön letissään.
Ihmeitä siis tapahtuu - meitsistä tuli autopelifani :D

Tohtori ja Destiny

............tumbleweeds...............

Ihan hieman on pitänyt kiirettä viime aikoina. Pahoittelut epäaktiivisuudesta bloggaamisen suhteen - se nyt ei vaan ole eka asia, joka tulee mieleen kun palaa omaan sänkyyn viikon rundilta ties mistäpäin Suomea.

Niin tosiaan, mut löytää tämän syksyn ajan pomppimasta XboxOneRekasta, johon uusi työni on mut vienyt. Mahtava duuni, ihanat työkaverit ja once in a lifetime -tilaisuus, mutta siviilielämä ei ole ihan niin löysää kuin aiemmin. Sitä ei nimittäin oikeastaan enää ole. Ei sillä, että valittaisin - I like things the way the are - tämä on enemmänkin tiedonanto. Blogi tulee siis kuluvan syksyn aikana päivittymään aika harvoin. Tamänkin postauksen ja pienet pelihetket on mahdollistanut minuun jossain Tampereen öisillä kulmilla kyntensä iskenyt kuume+yskä+nuha-kombo, joka on pakottanut sohvan pohjalle muutamaksi päiväksi. Ei siinä mitään, toki kipeänä olo on ihan ahterista, mutta onpahan tullut hakattua Destinya lvl 12 asti ja katsottua paaaaljon Dr. Who:ta :)

Destiny oli itselleni yksi syksyn odotetuimpia juttuja, ja kyllä se on ihan mukavasti sille asettamani odotukset lunastanutkin. Bungien peli kun on kyseessä, jonkinlaista halomaisuutta oli ehkä lupakin odottaa, ja ainakin paljon Haloa nakuttaneet saattavat löytää enemmänkin yhteneväisyyksiä pelien välillä. Kuitenkaan kyseessä ei missään nimessä ole "uusi Halo-mappi" tai "Halo uudessa ympäristössä". Hell no. Destiny rokkaa ihan omillaan - Maassa, Kuussa ja Venuksessa.

Sankarinsa saa luoda hiusmallia, rotua ja luokkaa myöten, mutta tarinaan ei pääse omilla valinnoillaan vaikuttamaan. Tarina toimiikin lähinnä kontekstina suoritettaville tehtäville. Lyhyesti: taistellaan pahiksia vastaan. Panoksena ihmiskunnan kohtalo. Yleensä olen enemmän tarinallisten pelien ystävä, mutta Destiny on kyllä vienyt ihan mukanaan. Koko ajan tekee mieli pelata vähän lisää, ja pelaamisen lopettaminen (joskus way past bedtime) venyy aina yksi missio vielä -mantraa itselleni toistellessa. Destinyssä on kaikki kaikin puolin kohdallaan. Se on hiton kaunis, siinä on toimiva ja mielenkiintoinen tarina-missio-bounty-systeemi. Peliin on helppo hypätä mukaan lyhyemäksikin ajaksi. Aseet ja ympäristöt on kivoja ja sosiaalinen elementti tuo lisähauskuutta, mutta on kuitenkin vapaaehtoinen.

Jos muuten joku sattuu pelailemaan Xbonella, mut löytää Gamertagilla CrossedDaggerz. Tällä hetkellä lvl 12 Hunter, Human. Yeah.

Lähden tästä nyt pätkimään Falleneita ja pelastamaan maailmaa. Kirjoitan Dr. Who -riippuvuudestani joku toinen kerta. Over and out.

Murdered: Soul Suspect

Arvostelin Livegamers.fi-sivustolle Murdered: Soul Suspectin. Ihastuin kyseisen pelin demoon EGX Rezzedissä ja pelasin sitä ihan älyttömästi. Odotukset siis olivat varsin korkealla. Mutta niin siinä vaan valitettavasti kävi, että what goes up, must come down. Ja tässä tapauksessa tultiin crashing down. Me no liky.

Total bummer

Pelaamisen jälkeen seuraava lempiharrastukseni on säästä valittaminen. Talvella on kylmää ja ikävää, keväällä liikaa valoa ja kesällä taas liian kuuma. Syksy on ok, kunhan ei sada räntää. Mutta tällä hetkellä tämä jatkuva helle alkaa raivostuttaa. Tässä zombien leikkimisen, paarmojen tappamisen ja tekoveren keittelyn ohella vangitsin pariin typerään selfie-meemiin ajatuksiani liian kuumasta kesästä.. :|

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 2: Erikoisia tuttavuuksia ja savuisia peliluolia

Kotona pelaamisen lisäksi olen lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa peliluoliin. Perheeni matkusteli tosi paljon, ja välillä olimme pidempiäkin aikoja ulkomailla, joten peliluolia ja -halleja on tullut koluttua ympäri maailmaa.

Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.

Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet,  mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.

Sweat, baby, sweat eli hikinen viikonloppu Suomen muinaisessa pääkaupungissa

Lyhyesti: Ruissi oli ihanamahtavafantastinenupeamieletönkreisieeppinenhurmaavasairaansiisti ja supercalifragilisticexpialidocious!! Lapsuuteni sankarit, eli Offspring oli juuri niin '94 kuin pitikin, kotikylän Bodom veti rennosti ja hyvällä fiiliksellä, Icona Pop oli tyylikäs ja räkäinen, Lily Allen veti röökiä lavalla, The 1975 oli kovassa vedossa, samoin Mando Diao ja You Me At Six. Ihana viikonloppu kaiken kaikkiaan. Säät suosivat, teltta ei sortunut, juotavaa ja poltettavaa oli tarpeeksi ja uusia kavereitakin sain - vaikkei festariheilaa tarttunutkaan mukaan. Ja kuuleman mukaan joku kävijäennätyskin rikkoutui. No, ei oikeastaan mikään ihme. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja kaikki oli muutenkin iloista ja ihanaa <3


P.S. Huomenna töihin.... Nooooooo!

Kauhumaailman Kauniit ja Rohkeat (with sex scenes) ja pientä festarihypeä (without sex scenes)

HBO Nordicin hankkimista en ole katunut hetkeäkään, ja uusimpana muistutuksena siitä on ihana Penny Dreadful.

Juonta on hieman hankala selittää lyhyesti, tai edes semi-lyhyesti, joten todettakoon, että pimeyden voimia vastaan taistellaan ja neitoa pulasta vapautetaan sekalaisella sankarisakilla. Ihanan kornia!

Mukaan yllä mainittuun operaatioon on rekrytoitu vaikka ketä! Minä pidän niin kovin sellaisesta herrasmiesliigamaisesta meiningistä, joka yhdistelee häpeilemättä eri lorejen hahmoja ja sankareita samaan tarinaan. Mukana kauhusopassa nimittäin pyörii jengiä Dorian Graysta Mina Harkerin kautta Victor Frankensteiniin - koko viktoriaanisen ajan Englannin kauhuskenen kerma. Penny Dreadfulista saa myös ihanaa itsetyytyväisyyden tunnetta, kun keksii kuka kukin on tai mistä vihjaillaan, ennen kuin sitä väännetään rautalangasta. Do I know my horror or what :P

Jos jotain voi vetää överiksi, Penny Dreadful hoitaa homman kotiin. Kaikki on niin dramaattista kuin mahdollista – suurin kiitos tästä kuuluu käsittämättömän kohtalokkaan ilmeilyn täydellisesti hallitsevalle Eva Greenille. Iloisena yllätyksenä mainittakoon myös Billie Piper, joka ilahdutti jo Doctor Whossa aikoinaan, ja on nyt palannut hyvin erikoisen irlantilaisaksentin kera. Ja hei, Timothy Dalton!

Sarja tarjoaa seksiä, väkivaltaa, verta, hirviöitä ja vanhaa Lontoota – eli kaikkea, mitä hyvältä sarjalta voi odottaa. Juoni ei ole kovin syvällinen tai katsojaa sen suuremmin haastava, mutta näyttelijät hoitavat hommansa loistavasti, eikä myötähäpeä iske missään vaiheessa. Roskafiktiota roskasakille olivat alkuperäiset penny dreadfulit - eli pennin kustantavia halvalle paperille painettuja sensaatiohakuisia räpellyksiä. Juuri tuollaisia olisin varmaan itsekin lukenut, jos olisin viktoriaanisessa Lontoossa elänyt. Paitsi että tilastojen valossa olisin kaiketi ollut huora ja kuollut tuberkuloosiin tai koleraan heti teini-iän jälkeen..

Huomenna heti aamusta tämä pelle lähtee kohti Turkua - ja tällä kertaa, kun on kerrankin aikaa ennen Ruissia, voisin ihan oikeasti yrittää raahautua sinne linnaankin. Tai sitten vaan istun joen rannassa ryyppäämässä ja nukun jossain pusikossa, niinkuin yleensä. We'll see about that, aye. Sellaisia ihan pakko nähdä -bändejä on tänä vuonna vähän vähemmän (Offspring, Children of Bodom, Mando Diao, The 1975, You Me At Six, Suede ja Icona Pop), mutta eiköhän sinne oikein kelvolliset bileet saada aikaan.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 1: 90-luvun alkupuoli – Pikku-Tuuli saa ekan konsolinsa

Pidän pelejä ja pelaamista täysin itsestäänselvänä osana elämääni. Vapaa-aikani, harrastukseni, kaverini, opiskeluni ja osittain myös työni pyörivät tavalla tai toisella pelien ihmeellisen maailman ympärillä. Yritän nyt sitten pala kerrallaan ottaa selvää siitä, miten tähän on tultu, miten kaikki alkoi, ja miten pelaaminen on kulkenut elämässäni mukana.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 1: 90-luvun alkupuoli – Pikku-Tuuli saa ekan konsolinsa

Eräänä kauniina syyspäivänä, joskus 90-luvun alkupuoliskolla, minä ja veljeni sairastuimme vesirokkoon. Saimme tylsyyden tappamiseksi tuttavaperheeltä lainaan (kyllä, lainaan. Se oli kuulkaas lama-aikaa!) pienen punaisen taskupelin, jossa oli kissa, hiiri ja juusto. En muista sen tarkemmin mikä oli pelin nimi tai mitä siinä piti tehdä, mutta sen muistan, että koukkuun jäi koko perhe äitiä myöten. Äiti taisi myös olla eka, joka pääsi pelin kokonaan läpikin. No, vesirokosta lopulta toivuimme (arvet kyllä jäi!), mutta peli-into jäi pahasti päälle. Kerran iskä oli lähdössä perjantain kauppareissulle, ja äiti käski käydä ostamassa meille sellaisen samanlaisen kissa-hiiri-juustopelin, koska lainassa oleva täytyisi pian palauttaa oikeille omistajilleen. Muutamaa tuntia myöhemmin isukki palasi kotiin mukanaan, niin, ei mikään taskupeli, vaan Sega Megadrive höystettynä kahdella ohjaimella, Sonicilla, Wonderboylla ja Sega Rallylla. Paluuta pelien maailmasta ei enää ollut.

A Love Song for Charlie

Blood, punk rock and beer, sanotaan  Ska Studiosin Charlie Murderin descriptionissa. Tämä peli ja minä olemme siis a match made in heaven.

Olen jo monen monta kertaa aikonut hankkia tämän, mutta (kuten usein käy) harhautunut alkuperäisestä suunnitelmasta ja päätynyt ostamaan jonkun muun pelin (tai kaljaa). Siksi olinkin kovin ilahtunut huomatessani, että se sattui olemaan Games With Gold -kamppiksen kesäkuun loppupuoliskon ilmaispelinä. Sillä, kuten jo todettu, minä pidän kaikesta halvasta ja ilmaisesta.

Halusin kovasti tykätä Charlie Murderista jo ennen kuin olin sitä koskaan pelannutkaan, ja samalla pelkäsin, että en tykkääkään. Mielessäni pyöri kaikenlaisia epämääräisiä visioita siitä, miten kehno peli saattaisi olla, ja ehkä tästäkin syystä olen lykännyt pelin hankkimista.

Pelin alussa Charlie Murder, samannimisen punk-bändin nokkamies, on joutunut helvettin, josta pitää tastella pääsy takaisin elävien joukkoon. Maanpäällistä eloa vaikeuttavat kaikenlaiset ilkimiykset zombeista ninjojen kautta noitiin ja muihin paholaisen kätyreihin. Pääpahiksena toimii black metal -pumppu Gore Quaffer ja eritoten sen pääjehu Lord Mortimer. Mortimerin agendana on estää Charlie Murderin nimeä kantavan bändin pääsy elintärkeään Battle of the Bands -skabaan. Ja pelaajan tehtävänä on luonnollisesti taistella tiensä läpi esteiden ja vihollisten kohti bändikisaa. Periaatteessa hyvin yksinkertainen juoni saa syvyyttä takautuma-cutscenejen kautta – takautumien myötä nimittäin selviää, ettei pelin päähenkilö Charlie ole absoluuttisen hyvä, eikä pääantagonisti Mortimer puolestaan läpikotaisin paha. Kärjistäen voisi jopa todeta, että Charlie on hinnalla millä hyvänsä menestystä janoava kusipää ja Mortimer taas tallotuksi tulemiseen kyllästynyt, katkeroitunut raasu.

Charlie sisältää, veren ja irronneiden ruumiiinosien, kaljan ja punkin ohella, kaikkea muutakin sydäntäni lämmittävää: mäiskettä, zombeja, ninjoja, moottorisahoja, hautausmaita, tatskaliikkeitä ja kamerakännykän. Graafinen ilme on ihanan scene, aina värejä, fontteja ja hahmojen vaatteita myöten. Niitä vaatteita ja muita tykötarpeita, kuten kettinkejä, hattuja, hanskoja ja muuta ryönää, löytyy vähän sieltä sun täältä. Keräilemiään lumppuja voi myös myydä, ja ansaituilla rahoilla ostaa uusia. Vaatteilla on myös ihan oikeasti merkitystä, koska kunnon sotisovan tapaan ne tarjoavat erilaisia suojia ja buusteja. Harmi kyllä, omaa silmää eniten miellyttäneet ryysyt eivät koskaan olleet niitä parhaita vaihtoehtoja, mutta no can do. Ennemmin sitä kuolee hyvännäköisissä kuteissa kun elää tyhmännäköisissä.. Tai no.. :]

Charlie Murderista puhuttaessa on myös pakko tuoda esiin sen erittäin mainio ääniraita. Harvoin innostun näin kovasti pelin musiikeista (yleensä en edes muista niitä, poislukien Skyrim ja Falloutit), saati sitten että kuuntelisin niitä myös pelaamisen ulkopuolella.

Olen niin lumoutunut, etten oikein edes keksi mitään kunnollista kritisoitavaa. Charlie Murder ei ole järin helppo peli, mutta mikään ei ole ylitsepääsemättömän hankalaa. Peli rullaa eteenpäin mukavasti ja pelattavuus on kohdillaan. Kovin kummoista tutoriaalia ei ole tarjolla, mutta tekemällä oppii. Eikä Charlien haltuunotto tosiaan edellytä itsetarkoituksellisen monimutkaisten näppäinkombojen opettelua, eivätkä alkuun hankalahkoilta tuntuvat valikotkaan niin mahdottomia lopulta ole. Ohjeita löytyy niitä tarvitsevalle jo mainitun kamerakännykän viesteistä, ja samalla voi vielä käydä kurkkaamassa twitter-seuraajien määrän.

Moninpelipuolikin on onnistunut – pahiksia voi pistää pataan up to kolmen kaverin kanssa. Mikäs sen hauskempaa, kuin lava 5 lavaa kaljaa, pari yhtä häiriintynyttä up for some fun -kaveria ja ilta Charlien kanssa. Toki pelaaminen on hauskaa ihan yksinkin, mutta kimpassa öykkäröinti nostaa peliä ihan uudelle tasolle. Pelattavia hahmojakin löytyy bändin jäsenistä vähän jokaiseen makuun: Charlie on berzerker, Lester maagi, Rex tankki, Kelly lumooja ja Tommy shamaani.

Charlie Murder pyyhkii lattiaa esimerkiksi Scott Pilgrimillä - ja oikeastaan kaikilla muillakin beat 'em up -painotteisilla side-scrollaajilla. Tähän peliin olin vähän ihastunut jo ennen kuin sen kanssa koskaan tein tuttavuutta, ja rakastuin saman tien kun pääsin siihen käsiksi. Minä ja Charlie tulemme viettämään vielä paljon iltoja yhdessä kaljan ja turpiinvetelyn merkeissä.

And the sun got up.. or was it going down?

Juhannus juhlittu. Mitä jäi käteen? Valvottuja öitä ja aamuiksi kääntyneitä bileitä. Uuh. Mitä muuta? Noin kymmenentuhatta hyttysenpistoa, yksi käärmeenpurema ja muutama palovamma. Pari jätesäkillistä tölkkejä, sulanut kengänpohja, rikkoutunut sytkäri, takkuiset hiukset ja rakkoja käsissä. Oon nimittäin kova hakkaamaan halkoja - eritoten krapulassa. Ja tällä reissulla tosiaan tuli hakattua :]

Palovamman voi hankkia myös tyylillä

Kiitos tästä jalkarutosta, hyttyset.

En ymmärrä, mistä se krapula tuli

Midsummer Madness

Savunhajuisia vaatteita, mustikkapuskiin kaatuilua, tulta, jäätä ja sadetta, hiiltynyttä lihaa, lämpimiä kaljoja, veneturnajaisia, hyttysiä, mitä muuta? Ihan sama. Hauskaa Juhannusta kaikille! 

Ja loppuun viisaus äidiltä: pitäkää hauskaa, mutta älkää hukkuko!

Oman elämäni Agamemnon Busmalis eli ennakkotunnelmia The Escapistsista

Ilmoitusluontoinen asia: mun irtileikkaamaani sormenpäähän on kasvanut uusi iho. Siistiä.

Jatketaan pelijutuilla eli The Escapistsin ennakkotunnelmilla. Kiitokset Videopelinörtille/Yellowhillille/Bordeuxille (oliko siinä kaikki persoonat :D?) ehdotuksesta testata tätä peliä. Eskapistit nimittäin kolahti aika mukavasti jo ensi minuuttien aikana. Mouldy Toof on käytännössä Chris Davisin yhden miehen pelistudio, ja The Escapists on onnistunut saamaan Steamissa vihreää valoa sekä julkaisijakseen muun muassa Wormsista tutun Team 17:n.

Pelin tarkoitus on siis paeta vankilasta. Pelissä ei ole valmiiksi käsikirjoitettua tarinaa – kaikki riippuu pelaajasta itsestään. Pelin kehittäjä Chris Davis kuvailikin The Escapistsia täydelliseksi vastakohdaksi vankilanhallintapelille Prison Architechtille (jota ehdin myös kokeilla, ja josta varmaan lisää myöhemmin). Rezzedissä tarjolla kokeiltavaksi oli kaivamismetodi, mikä vaikutti aluksi hyvinkin yksinkertaiselta – kunhan nyt vaan kaivellaan – mutta paljastui lopulta haastavaksi ja hermoja (hyvällä tavalla) raastavaksi hiekanpiilotusoperaatioksi. Niin, jos meinaa kaivaa tunnelin ulos vankilasta, jotain sille hiekka/maa-ainesmäärälle on tehtävä. Sitä voi toki huuhtoa alas vessanpöntöstä, mutta vessaa ei voi olla koko ajan vetämässä. Jonkun verran voi myös kylvää ympäri vankilaa tai kätkeä omaan selliin. Nostan kyllä lippistä Mouldy Toofille eli Chrisille autenttisuuden illuusiosta. Ei sitä joka päivä tulekaan yhtä luovasti miettineeksi, miten päästä eroon ei-toivotusta maa-aineksesta.  Kaikkea vapaa-aikaansa ei kuitenkaan kannata käyttää pelkän maa-aineksen jemmailuun. Sen lisäksi voi käydä salilla pumppaamassa statseja, suorittaa erilaisia tehtäviä ja ystävystyä muiden vankien kanssa. Kaveeraaminen todella kannattaa, sillä ystävällismielisiltä kanssavangeilta voi ostaa erinäisiä hyödykkeitä, eivätkä he kiinnitä ei-toivottua huomiota pakopuuhasteluihin. Vankilassa myös tapellaan, ja paljon tapellaankin. Ja tappeluthan tietysti vievät vartijoiden huomiota muualle, mikä mahdollistaa kaikenlaisten tihutöiden tekemisen kaikessa rauhassa. Yksinkertaistettuna The Escapists on pakosuunnitelman hiomista ja toteuttamista ajanhallinnan raameissa. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta on järjettömän mukaansatempaavaa! Kaiken kaikkiaan pelin tempo ei kuitenkaan ole sieltä nopeimmasta päästä, vaan tekemiselle ja suunnittelulle annetaan aikaa. Ja aikaahan vankilassa riittää..

Ehdin nähdä ja kokea vain murto-osan siitä, mitä The Escapists tulee valmistuttuaan tarjoamaan, mutta jos jotain, niin tätä peliä kannattaa pitää silmällä tulevaisuudessakin. Kyseessä on äärettömän kunnianhimoinen vankilastapakenemissimulaatioprojekti, joka onnistui kertakaikkiaan vakuuttamaan allekirjoittaneen potentiaalillaan. Julkaisua odotellessa.

E: pelin voi muuten ennakkotilata Steamista <3

Here comes Pac-Man...

Kirjoitin Livegamersiin arvion Pac-Man and the Ghostly Adventures -pelistä. Ei nyt ihan ollut niitä niin sanotusti päräyttävimpiä pelejä. Huoh. Jos harkitsette pelin ostamista, käykää nyt lukemassa muutama varoituksen sananen.

Aivan hiton väärä numero eli Hotline Miami 2:n hypeä

Rezzedin reissusta on jo yli kuukausi, mutta jollain tasolla en ihan ole vieläkään toipunut siitä. Siis pää on hiukan vieläkin, ihan hyvällä tavalla tosin, pehmeänä kaikesta näetystä ja koetusta. Ja kyllä se krapula jetlagikin kesti varmaan viikon.. höhö. Siinä suurin syy, etten ole saanut postattua tapahtumasta tänne oikeastaan mitään.

Yksi aivan ehdottomista must-peleistä oli jo ennakkoon Dennaton Gamesin Hotline Miami 2: Wrong Number. Peli tulee ajallisesti sijoittumaan sekä ennen että jälkeen Hotline Miamin, tapahtumien pääpainon ollessa kuitenkin ensimmäisen osan jälkeisessä ajassa. Pidän edelleen Hotline Miamia yhtenä siisteimmistä peleistä ikinä, joten odotukset jatko-osaa kohtaan olivat kovat. Onneksi en joutunut pettymään, sillä kahden päivän demopelailun perusteella kakkososa vaikutti juuri siltä, miltä pitääkin. Veriseltä, värikkäältä, brutaalilta ja psyykeä linkoavan nopeatempoiselta. Täytyy tähän väliin mainita, että yleensä en ole äärimmäisen paniikinomaisen menon ylin ystävä – hermostun ja kaikki menee päin helvettiä. Jostain syystä Hotline Miami kuitenkin aktivoi jonkun nopean toiminnan keskuksen aivoissani, ja siirryn crank-zoneen, kuten ystäväni tuota tilaa kutsuu. Ja miten hienoa tuohon tilaan pääseminen onkaan. Ympäröivä maailma muuttuu taustahälyksi, ja elämän tarkoitus tiivistyy näytön, hiiren ja näppiksen kolmiyhteyteen. Jea.

Peli on edelleen 16-bittismäisen ruma, mistä pisteet Dennatonille. Kaikkien pelien ei tarvitse olla eeppisen nättejä; tässä tapauksessa tosin ei päästä edes nätihkölle levelille. Ja hyvä niin. Olin kuitenkin huomaavinani pientä edistystä pikselitaiteessa – ikään kuin aivomassa ja suolenpätkät olisi onnistuttu uudelle tasolle pelin perusrosoisuuden kuitenkaan kärsimättä. Awesome!

Rezzedin tarjonta rajoittui kahteen kenttään, joista ensimmäisessä joukko eläinmaskeihin pukeutuneita tyyppejä lähtee lahtaamaan gangstereita. Toisessa kentässä taas ollaan perusjenkkiläisessä dinerissa, jossa karskin oloinen kaveri ensin valittelee tarjoilijalle rankkaa duuniaan, ja sen jälkeen painelee kauppaan ottamaan väkeä hengiltä. Demo päättyi siihen, kun kaupan aseistautuneet ukot oli viimeistä myöten saatu hengiltä, ja ulos astuessa oli vastassa kadun täydeltä poliiseja aseet tanassa. Nice.

Demon perusteella on ihan turha kuvitella edes aavistavansa, saati ymmärtävänsä, mistä tarinassa voisi tällä kertaa olla kyse, mikä lisää entisestään pelin viehätysvoimaa ainakin meikäläisen päässä. Ihanaa, arvoituksellista mättöä, jossa pienikin varomattomuus kostautuu välittömästi, ja sitä huomaa yhtäkkiä päänsä muuttuneen verimössöksi lattialle. Kuolema on itsestäänselvyys, mutta loppujen lopuksi lähinnä minor inconvenience, sillä takaisin actioniin pääsee – kirjaimellisesti – ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

Pelin tarkkaa julkaisuajankohtaa yritin pariinkin otteeseen udella, mutta vastauksena oli hyvin harjoiteltu "Q3 of 2014". Tätä odotellessa.

Täysin turha ja asiaankuulumaton koirapostaus

Because I can. Ja koska en vieläkään oikein pysty pelaamaan. Ja koska mulla nyt vaan sattuu olemaan tappavan tylsä lauantai-ilta.

Lakimiehiä ja kannibaaleja

Sormi on edelleen paskana, joten pelaaminen on ollut viime aikoina aika minimissä. Olen vähän pelannut Skyrimiä ja pikkuisen Bordrelands 2:ta boxilla - näppiksen käytöstä voin ehkä alkaa haaveilla joskus juhannuksen aikoihin :| 

Puistoissa ja terasseilla hengaamisen vastapainona on toki tullut myös maattua sohvalla ja katseltua ihan kelvollisia sarjoja. Lutherin uusia jaksoja oli ilmestynyt Netflixiin, samoin Hannibalia aloin seurata kyseisen palvelun kautta. Jostain syystä brittipoliisi/-etsivä/-rikossarjat miellyttää mua jenkkivastaavia enemmän, ja Luther on just sopivan traaginen, hauska, vähän absurdi ja deeppi mun makuun. Ja siinä on pääosassa Stringer Bell! Ja sivuosassa ihana Michael Smiley. Hannibalkin on osoittautunut ihan positiiviseksi yllätykseksi, aluksi lähinnä koska Mads Mikkelsen, mutta kyllä mä pikkuhiljaa alan lämmetä sille ihan kokonaisvaltaisesti. Ja siitä saa erinomaista kokkausinspiraatiota :] Suits on myös yllättänyt positiivisesti, olkoonkin, että onhan se vähän tyhjänpäiväinen ja cheezy.. Mutta myös hauskasti käsikirjoitettu, hieman erilainen komedia. Ja hei, tänään on muuten Game of Thrones -päivä. F*ck yeah!

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis?

Se on nyt niin, että meikäläisellä on yksi sormenpää vähemmän. Kannattaa leikkiä Master Chefiä ja yrittää tyylikkään nopeasti ja sulavasti pilkkoa kurkkua. Kivun kyllä kestää, mutta pelaaminen on hyvin, hyvin hankalaa. Ja mitä muuta sairaslomalla nyt voi tehdä kuin pelata? Plääh.

Rezzed – day 1

Huh huh.

Pitkä, mutta mukava päivä takana. Mitä jäi käteen?

-Alien: Isolation (XBONE)
Sain muutaman kerran varmaan lievän sydänkohtauksen. Oikeasti, siitä tulee ihan mahtava peli, jos eivät nyt lähde ryssimään koko juttua. Pelaan huomenna lisää, ja kirjoittelen sitten ehkä jotain muka-järkevää juttua Livegamersiin.

-Hotline Miami 2 (PC)
Ei voi muuta sanoa kuin FUCK YEAH! En ehtinyt pelata kuin muutaman minuutin, koska pitkät jonot ja ja huono aikataulutus. Tätä lisää huomenna!

-Murdered: Soul Suspect (XBONE)
Tämä vakuutti mut ihan täysin. Single player -pelit ei kuole koskaan, jos ne on tulevaisuudessa puoliksikaan näin vaikuttavia.

-Eden Star
Kavereiden tekemä peli <3 Kaverit ekoilla isommilla messuilla <3 Ja oikeasti kiinnostava peli! Toivottavasti Kyle tai John ehtii jutella "virallisestikin" huomenna tai sunnuntaina.

-NEC:n wifi on järkyttävän kehno. Turha odottaa live-updeittiä.

-80's corner
Pelasin Megamania, Street Fighteria ja jotain kreisiä tekstiseikkailua. Mahtavuutta, vaikka kaikki Atarit olikin koko ajan varattuja.

-Pixel Enemy
On ne vaan hauskoja poikia

-This is England
Mainostan vielä vähän Englannin viinan hintaa: 8-pack Becksiä (0,5l) 4,99; punaviinipullo (ei edes ollut halvin) 2,99; 4-pack Guinnesia (0,5l) 3,50. Rööki on tosin kamalan kallista, 6-8 puntaa/aski.

Jatkan huomenna, nyt hajoo pää.

True Detective eli miten opin arvostamaan Matthew McConaugheytä

Siinä se sitten oli.

Katsoin viimeisen jakson kahdesti, koska en halunnut päästää irti. Voipi olla, että katson koko kauden uudestaan.

True Detective on harvinaisen upea sarja. Sitä on vaikea kuvailla, sillä ensimmäiseen muutamaan jaksoon ei näennäisesti tapahdu juuri mitään – eikä kyseessä mikään action-paketti olekaan. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu, ja ihan helvetisti tapahtuukin. Tunnelma on niin tiivis, ettei välillä muista edes hengittää. Turhia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, ja ne näyttelijät! Woody Harrelsonista olen aina pitänyt, mutta suurimman yllätyksen tuotti kyllä Matthew McConaughey. Siis se mieshän on ihan oikea näyttelijä! Olen aina ihan tietoisesti vältellyt herran tähdittämiä elokuvia, koska olen assosioinut ne tyhjänpäiväisksi romcomeiksi, tyyliin How to Lose a Guy in 10 Days (huoh). Mutta True Detectiven parissa vaikutuin jo yhden jakson jälkeen niin paljon, että katsoin myös Mudin ja Dallas Buyers Clubin. Varsinkin tuo jälkimmäinen on kerrassaan loistava suoritus, joka ehdittiin jo Oscarillakin palkita.

Sarjan lähtöasetelmassa rikostutkijat haastattelevat kahta jo poliisinhommista luopunutta ex-tutkijaa, joiden elämät kohtasivat aikoinaan hetkeksi molempien kohtaloa määrittäneen rikostutkinnan aikana. Paljastuu, että oikein mikään ei ole, eikä koskaan ollutkaan, ihan sitä, miltä näyttää. Vanhat kaunat kiristävät ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Juonesta on hankala yrittää selittää tarkemmin, eikä se varmaan ole tarpeenkaan. Eritysmaininnan ansaitsevat myös Lousianan maisemat ja sarjan tunnusmusiikki. Huh huh. Kannattaa katsoa.

Ruisrock ja vuosisadan kulttuuriteko

Kävin äsken Ruissin sivuilla vilkuilemassa ensi kesän esiintyjiä, ja mitä vanhat silmäni näkivätkään.. lapsuuteni sankari THE OFFSPRING esiintyy Turussa ensi kesänä! Ei voi olla totta! En ole ikinä millään kansainvälisilläkään festareilla nähnyt tätä ala-asteikäisestä asti palvomaani bändiä, ja nyt ne tulee Suomeen. AAAAAEEEEAAAAHHHHH!!!

No näyttäähän siellä olevan myös Children of Bodom, IconaPop, Lily Allen ja Suede. Mutta hei, OFFSPRING! OFFSPRING! OFFSPRING!

[ostin just koko viikonlopun liput]

Nyt jos paikalle saataisiin vielä Rancid, Dead Kennedys, Bad Religion, Dropkick Murphy's, Fallout Boy, Hellacopters, Amy Winehouse (vaikka haudan takaa), Coheed&Cambria, Fair to Midland, Duran Duran ja Frank Sinatra, olisin musaekstaasissa ehkä loppuelämäni.

Miksi en aio kiukutella, vaikka Witcher 3 viivästyy ensi vuoteen

Niinhän siinä kävi, että CD Projekt ilmoitti siirtävänsä Witcher 3:n julkaisun ensi vuoden helmikuulle. Ensin teki mieli vähän kirkua ja paiskoa tavaroita, ehkä myös vähän heittäytyä selälleni maahan potkimaan ja karjumaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Tyydyin kuitenkin huokaamaan "no höh", ja juomaan vähän lisää kahvia. Ja sitten ajattelin asiaa vähän tarkemmin.

Hyvä peli on aina hyvä peli, tulipa se sitten viiveellä tai ei. Pelin julkaiseminen keskeneräisenä (köh.. BATTLEFIELD4.. krööh!) johtaa yleensä ainoastaan paskaan lopputulokseen. Tällä logiikalla kaikki Witcher-fanit saisivatkin oikeastaan iloita siitä, että CD Projekt on tehnyt vastuullisen ja hyvän päätöksen julkaista peli ennemmin valmiina ja myöhässä kuin keskeneräisenä ja aikataulussa.

Eikä se paljon puhuttu viivästys nyt ole edes kovin kummoisen pituinen. Loppuvuodesta 2014 helmikuulle 2015 – d'oh. Pari-kolme hassua kuukautta. Siinähän juuri ehtii selvitä joululahjapelien savotasta, ja taas onkin jotain kivaa luvassa.


Eli pelkkiä hopeareunuksia tällä pilvellä :]

Dust, anyone?

Dust: An Elysian Tail on kaikin puolin jännä tapaus.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy pelin visuaaliseen puoleen. Luin jostain, että pelin grafiikka olisi kokonaan käsin maalattua, ja sen kyllä huomaa. Dust: An Elysian Tail on valtavan kaunis.

Päähenkilö Dust herää jostain luolasta, eikä oikein muista kuka on tai minne on menossa. Oppaaksi ihmeelliselle itsensälöytämismatkalleen Dust saa puhuvan miekan ja kimittävän peelon, josta lisää myöhemmin. Pelin edetessä ja tarinan auetessa (anti)sankari saa pirstaleista tietoa ristiriitaisesta menneisyydestään sekä mahdollisuuden korjata aiemmassa elämässään tekemiään vääryyksiä. Tarina on ihan kiva, välillä jopa hieno ja yllätyksellinen, mutta jos Dustia pitäisi alkaa ihan urakalla kehua, nostaisin jaetulle ykkössijalle kauneuden ohella upean pelattavuuden.

Dust nimittäin pelittää kuin unelma. Ei nyt ihan hetkeen tule mieleen toista yhtä sulavasti, lähes ajatuksen lailla toimivaa peliä. Dust tekee juuri mitä haluan, silloin kun haluan. Kuolemasta tai muista mokailuista ei mitenkään voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelin olevan helppo. Tai no, vaikeustasoa saa toki säätää, ja kuoleman kohdatessa matka jatkuu edellisestä tallennusportaalista. Viholliset muuttuvat pikkuhiljaa pelin edetessä yhdellä iskulla tapettavista kovempiin erilaisia taktiikoita vaativiksi hirmuiksi. Peli ohjeistaa pikkuisen kovempien mörssärien kohtaamista varten, mutta ennen pitkää joutuu itse pähkäilemään, millä tavoin minkäkinlaisia vihuja kannattaa lähteä läiskimään. Taitoarsenaali karttuu matkan varrella, ja kaikkia opittuja temppuja tulee tarvitsemaan.

Pelissä on kuitenkin ongelma. Ongelmalla on siivet, naskalihampaat ja kimittävä ääni. Kyllä, sen ongelman nimi on Fidget. Mä vihaan, vihaan, vihaan kimitystä. Varsinkin sellaista muka-naisellista, avutonta, teatraalista kimitystä ja kimittävällä äänellä lauottuja muka-hauskoja ja muka-sarkastisia näsäviisaita typeryyksiä. Fidget olisi paljon siistimpi hahmo vaikkapa kiwiaksentilla puhuvana isoäitinä. Tai monotonisena robottina. Ihan oikeasti, Fidget on ehkä rasittavin NPC, johon olen vähään aikaan törmännyt. Onneksi dialogit saa kuitenkin skipattua, ja vihollisia vastaan siitä ääliöstä on todellista hyötyäkin.

Fidgetin ohella pientä ärsytystä aiheuttivat lähinnä hieman itseään toistavat pomotappelut. Kaikista selviää hyvin, hyvin helpolla yhtä temppua toistamalla ja pysymällä pois tulilinjalta. Ja varsinkin jos melko usein vastaan tulevista kaupoista muistaa ostaa health baria regeneroivia eväitä, ei mikään vastus ole turhan haastava. Pelattavaa riittää, ainakin tällaisille pakkomielteisille kaikkien tehtävien suorittajille, viimeisenkin aarrearkun löytäjälle ja eeppisen 1000 hit combon metsästäjälle (hahaa, sain sen, tällä hetkellä paras combo 1293), ilahduttavan paljon. Omia taitoja pääsee kehittämään aina tason noustessa. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kaikki neljä taitohaaraa (health, attack, defence ja fidget) saa vedettyä tappiin asti aika pienellä grindaamisella. Pelin kartta koostuu alueista, jotka jakautuvat pienempiin kenttiin. Aina kentästä toiseen siirryttäessä kaikki vihut respawnaavat, joten tasojen nosto (ja sen eeppisen kombon metsästys) hoituu hyvinkin sukkelasti. Kentissä tulee väkisinkin suhattua useita kertoja, sillä monet kentät sisältävät paikkoja, joihin ei pääse ennen kaikkien opittavien taitojen haltuunottoa.

Kaiken kaikkiaan Dustin pelaaminen on valtavan mukavaa. Actionia ja pienimuotoista puzzle-ratkontaa löytyy paljon, pelattavuus on huippuluokkaa ja tarinakin on kohtuullisen mielenkiintoinen. Suosittelen.


E: Totuuden nimessä kerrottakoon vielä, että Dustia pelatessa meni pullo joltain lentokentältä joskus ostamaani Domppaa, millä on saattanut olla vaikutusta arvion objektiivisuuteen :]

RoboCop 2014 eli koko perheen robottikyttä

Kävin eilen katsomassa uuden Robocopin, ja ajatukseni olivat lopputekstien jälkeen aika ristiriitaiset.

Re-makeja on aina vaikea arvioida omana itsenään, ilman vertailuja alkuperäisteokseen. Yleensä alkuperäinen versio on jonkinlainen pyhä reliikki, johon kajoamisesta rankaistaan tulikivenkatkuisilla kritiikeillä ja seitsemällä helvetillä, vailla minkäänlaista objektiivisuutta uusintaversiota kohtaan. Sorrun toki itsekin tähän. Varsinkin elokuvista, joihin olen mieltynyt, on turha yrittää lähteä vääntämään uusintoja ja odottaa, että hyväksyn ne ilman mutinoita. Valitettavasti juttu on kuitenkin niin, että uusintaversioita tehdään, minun mielipiteistäni huolimatta. En nyt muista tähän hätään yhtään esimerkkiä uusintaversiosta, josta olisin tykännyt enemmän kuin alkuperäisestä. Ehdotuksia kick ass -uusinnoista otetaan siis mielenkiinnolla vastaan!

Itselleni vuoden '87 Robocop on monellakin tapaa pyhä elokuva. Vähän kuin Evil Dead, Manaaja, Elm Streetit tai piirretyt Transformersit ja Turtlesit. Näin sen ensimmäisen kerran noin 10-vuotiaana, ja silloin päälimmäisenä jäi mieleen, melko shokeeraavan väkivaltaisuuden ohella, futuristisuus. Olin jo lapsena lähes pakkomielteisen kiinnostunut roboteista ja kaikista teknologian mukanaan tuomista ihmeistä. Ja väkivallasta. Siviilissä olen mitä rauhaa rakastavin, en oikeastaan edes suutu ikinä ja vastustan kaikkea eläviin olentoihin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta TV-, elokuva- ja peliväkivalta on aina viehättänyt. Robocop tarjosi sekä rajua verenvuodatusta että futuristista tekniikkaa. Mikäs sen parempaa 10-vuotiaalle pikkutytölle.

Uusi Robocop taas on ilmiselvästi koko perheelle suunnattu kiva, siisti ja ehkä jopa hieman kliininen viihdetuote. Perhe-elementti on hyvin vahvasti mukana, muttei mielestäni suistu korniuden puolelle (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Joel Kinnaman on hyvä, ehkä jopa erinomainen Alex Murphy. Viileä ja vaalea ruotsipoika onnistui vangitsemaan sitä samaa jotain vaikeasti määriteltävää ja maagista, joka Murphyn persoonaa määritti alkuperäisessäkin versiossa. Muissa rooleissa erityisesti Samuel L. Jackson  ja Gary Oldman vetävät hienot, joskin hieman rutiinilta haiskahtavat suoritukset. Mitä siis jäin kaipaamaan? No sitä väkivaltaa! Seisoin lippujonossa illan viimeiseen näytökseen ja ihmettelin, mitä joukko yläasteikäisiä poikia edelläni jonossa tekee elokuvateatterissa siihen aikaan. No, olivat menossa katsomaan Robocopia. Mietin, että miksi niille myydään liput K-18 -elokuvaan kun ovat ihan selvästi alaikäisiä. Vilkaisin uudestaan näyttötaulua ja tajusin, että Robocophan onkin K-12. Pienen hetken ajan ajattelin lähteväni kotiin – minun päässäni Robocop ei taipunut lasten elokuvaksi. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt. Robocop 2014 ei missään nimessä ole huono elokuva. Se poikkeaa paljon alkuperäisestä, eikä tietenkään yllä samalle tasolle sen kanssa, mutta huonoa siitä ei saa, vaikka miten yrittäisi. Näyttelijäntyö on vahvaa; ohjaus ja lavastus samaten. Ja elokuva herättelee myös ajatuksia siitä, mikä lopulta on ihmisen ja robotin ero, missä menee se ihmisyyttä ja itsemääräämisoikeutta määrittävä raja. Olisinkin toivonut, että juuri näiden teemojen käsittelyä olisi viety vielä pidemmälle. No.. kaikkea ei voi saada, ja hei, ainahan voi remaketa myös jatko-osan ;)

Fable, Fable, Fable

Fable: Anniversaryn pelaaminen oli kaikin puolin ristiriitainen kokemus. Ja samalla karu muistutus siitä, että en enää olekaan teini-ikäinen, toisin kuin ekan kerran Fablea vanhalla Xboxilla pelatessani. Siitä on 10 vuotta! Gee!



"Fablen juonihan on niin kliseinen kuin fantasiaroolipelissä vain voi olla. Nuori poika menettää perheensä verisesti bandiittien iskiessä kotikylään. Mystinen velho pelastaa poikasen ja vie mukanaan Sankarien Kiltaan. Killassa treenaillaan taistelua ja taikoimista, ja sen jälkeen poju on valmis ryhtymään legendaariseksi sankariksi. Alku on vakio, mutta killasta valmistuneen sankarinalun koko loppuelämän kohtalo on täysin pelaajan käsissä. Voimiaan voi käyttää hyvään tai pahaan, hädässä oleville voi irvailla tai ojentaa auttavan kätensä. Maailma on täynnä stereotyyppisiä fantasiatrooppeja, puuhakkaita hahmoja ja tuhtia brittihuumoria. Erityisesti Fableissa on aina ihastuttanut se, kuinka ne eivät ota itseään turhan vakavasti, mihin harmillisen monet muuten ihan kelvolliset fantasiapelit tuntuvat helposti sortuvan. Pelin kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi siitä on julkaistu Anniversary-painos, joka lupaa HD-tasoista grafiikkaa ja remasteroituja ääniä. Hyvät ainekset täydelliseen nostalgiatrippiin ovat siis kasassa."




Interested? Koko arvio luettavissa LG:n sivuilla

TGI Monday !

Maanantaista on lähes huomaamatta tullut melkein lempiviikonpäiväni. Silloin nimittäin putkahtaa HBO Nordiciin uusi jakso sekä Girlsista että True Detectivesta. Minulle onkin viime viikkoina muodostunut varsin miellyttävä maanantairutiini. Se sisältää ainakin Girlsin ja True Detectiven uusimmat jaksot ja usein myös viiniä ja jotain hyvää syötävää. En enää sovi mitään menoja maanantai-iltoihin - ne on pyhitetty sohvalla makoilulle, Lena Dunhamille, Matthew McConagheylle (onnea vaan Oscarista uudelle suosikkinäyttelijälleni) ja Woody Harrelsonille. Loppuviikko voi mennä miten perseelleen tahansa, mutta ainakin se on alkanut hienojen TV-sarjojen parissa. Game Of Thronesin uutta kautta odotellessa...

DayZ: Thirsty, Sick And Lost Somewhere In Post-Apocalyptic Sovietland

Jos et ole vielä pelannut DayZ:n early alphaa, aloita saman tien. Steamista löytyy. Kyseessä on ihan järjettömän koukuttava, käsittämättömän laaja, satunnaisilla toivonpilkahduksilla ja raa'alla selviytymishalulla käyvä avoimen maailman selviytymispeli.

Pelissä ei ole juonta, ei tehtäviä, ei tarinaa. Ei kuollutta perhettä, jonka puolesta kostaa, ei lohikäärmeitä, ei maailmaa tai edes neitosta pelastattevana. Ainoastaan metsäinen, paikoin kyrillisillä katukylteillä varustettu maailma. Mitään ei selitetä, mutta zombeja tuntuu pyörivän siellä täällä, talot ovat tyhjillään ja verijälkiinkin toisinaan törmää. Jonkinlainen apokalypsi on siis tapahtunut, ja ainoa pointti on pysyä hengissä. Henkikullan säilyttäminen ei olekaan ihan helppo nakki. Jos ei juo, nestehukka korjaa ennen pitkää. Toisaalta likaisen veden juonnista rankaistaan erinäisillä sairauksilla, jotka voivat viedä manan majoille hyvinkin pian ellei saa ajoissa hommattua jotain asiallisia lääkkeitä. Zombeihin törmää silloin tällöin, ja niiden kanssa telmimiseen on syytä varustautua vähintään kirveen tasoisella aseella - jos sellaisen sattuu ajoissa löytämään.

Tällä hetkellä zombeja suurempi uhka tuntuu kuitenkin olevan toiset pelaajat. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen silkkaa hyvyyttäni lahjoittanut tuntemattomalle kulkijalle ruokasäilykkeen tai lääkkeitä, repinyt jopa paidan päältäni haavan sitomista varten - ja päätynyt katuojaan kuula kallossa tai kirves rinnassa. How very rude! Mutta tyhmyydestä sakotetaan ja niin edelleen.

Toisaalta DayZ tuottaa myös aivan järisyttäviä onnen- ja onnistumisen tunteita. Olen huutanut ääneen ilosta löytäessäni tuoreen banaanin tai limutölkin - puhumattakaan kirveestä, toimivasta kaivosta tai vitamiinitableteista! Taisin vuodattaa pari onnenkyyneltä selviydyttydäni sekä ruokamyrkytyksestä (note to self: älä jumalauta pelle syö niitä mätiä hedelmiä!) että ihan törkeästä nestehukasta ja löydettyäni pienen kylän ikuisuuden kestäneen päämäärättömän vaelluksen päätteeksi.

DayZ on tällä hetkellä aika lähellä sitä, minkä voisi sanoa olevan parasta ikinä.

Dean Hall, you rock!

Kuollut, kuolleempi, elävä kuollut! Dead Island!

Olin ihan unohtanut miten nautinnollista Dead Islandin pelaaminen on.

Mikään, tai no lähes mikään, ei tunnu niin mahtavalta kuin zombien mäiskiminen omin pikku kätösin tuunatuilla piikkilanka-sähkö-naula-systeemeillä. Verta, suolenpätkiä, päättömiä ruumiita ja koko kropassa tuntuvia mäjähdyksiä. Niistä on kivat pelit tehty :] Banoin ympäristö on myös ihan älyttömän nätti; niin nätti, että sitä vallan heltyy ja antaa anteeksi typerän näköiset ihmishahmot, itseään toistavat questit ja varsin tyhjänpäiväisen juonen.

Peli on mainiota viihdettä ihan itsekseenkin, mutta jos mahdollista, vielä nautittavampaa co-oppina. Mitä tässä sen enempää itsestäänselvyyksiä länkyttämään - kaljat käteen ja kaverin kanssa zombeja lahtaamaan! Yeaaaah!

The Wolf Among Us: Episode 2

Jos The Wolf Among Usin ensimmäinen episodi Faith jätti mut jokseenkin ekstaattiseen tilaan, kakkososan Smoke And Mirrorsin jäljiltä olo on lähinnä jäätävän face slapin saanut. Miten hitossa tämä nyt näin meni?

Ensiksikin, kakkosepisodi on lyhyt. Siis oikeasti tosi lyhyt. Toiseksi, se lupasi paljon muttei täyttänyt lupauksiaan. Ei sinne päinkään. Kolmanneksi, siinä ei tapahdu mitään, kunhan vaan ravataan paikasta toiseen. I feel betrayed! Tarina ei elänyt eikä syventynyt, Faithin lopussa näytetyt teaser-pätkät seuraavasta episodista loistivat poissaolollaan, pari uutta hahmoa tuotiin pikapikaa hätäisesti äkkiä mukaan, ja pari ylläriäkin saatiin kokea ja pari langanpätkää sitaistiin hätäisesti yhteen, mutta kaikkiaan suuhun jäi hyvin väljähtynyt fiilis koko episodista. Harvoja valopilkkuja oli sutenööri-Georgie, tuo englantilaisten lastenrallatusten sankari. Kyllä vaan hymähdyttää vieläkin ne Kiss The Girls- ja Pudding&Pie -läpät. Eh heh. Tietääkö joku muuten onko Georgie Porgielle suomenkielistä vastinetta vai rajoittuuko kaverin olemassaolo englantilaiseen kulttuuriin?

Asiasta mitään tietämättä voisi veikkailla, että jokin kakkosepisodin kehitykseen liittyen on mennyt tosi pahasti metsään. Ihan megaharmillista, koska olin Faithin jälkeen aivan myyty ja onnesta soikeena. Tosin, jos nyt ei aivan ihmeitä tapahdu, tulen kyllä hankkimaan sarjan joka ikisen episodin, koska pakkomielteet ja niin edelleen. Täytyy vain toivoa, että ainoa tie tästä on ylös, ja että Smoke and Mirrors on vain pieni välikuolema muuten niin loistavien episodien sarjassa. Muuten tämä blogi tulee täyttymään erittäin katkerista vuodatuksista aina uuden Wolf Amog Us -episodin julkaisemisen aikoihin.

Noiturin saappaissa – Witcher 2: The Assassins of Kings

Minä pidän kaikesta halvasta ja ilmaisesta. Ja Witcher 2 sattui olemaan hyvin halvalla tarjolla Xbox-kauppapaikalla. En ollut Witchereitä aiemmin pelannut, joten ostin sen.

Tämäkin peli muuten pohjautuu kirjallisuuteen, nimittäin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaan. Jota en tietenkään ole lukenut, saati kuullutkaan koko sarjasta. Ja minä siis ihan vakavissani olen pitänyt itseäni vähintään noin niinkuin melko vakavasti otettavana geek of all tradesina. Ehkä tässä olisi pieni itsetutkiskelun ja kirjastoreissun paikka. Anyway, jätän nämä itsekeskeiset vuodatukset toiseen kertaan ja jatkan aiheesta Witcher 2 on loistava peli.

Itseäni aina vit.. ketuttaa väkevästi tarinallisten pelien spoilaaminen, joten yritän nyt harrastaa sitä mahdollisimman vähän. Be warned, though - hölötän kuitenkin jotain sellaista, mitä ei pitäisi.

Tarina potkaistaan liikkeelle jo ennen varsinaisen pelin alkua näyttävässä, elokuvallisessa insertissä. Insertin tapahtumien ja tarinan yhteenliittymisen tosin tajuaa vasta paljon myöhemmin. Päähenkilö on hirviöitä maksua vastaan lahtaava mutantti eli Witcher, Geralt of Rivia (suomeksi kai noituri ja Geralt Rivialainen), joka tulee lavastetuksi pariin kuninkaansurmaan ja lähtee maineensa puhdistaakseen jahtaamaan oikeaa tappajaa, joka paljastuu myös noituriksi. Geralt kärsii lisäksi muistinmenetyksestä ja tyttöystävä, velhotar Trisskin katoaa oudoissa olosuhteissa. Lohikäärmekin vilahtaa jo ensimmäisten pelituntien aikana. Miekat mukaan ja kohti seikkailuja siis.

Peli täyttää muuten hienosti elämääni jo viime vuoden puolella muodostunutta Skyrim-tyhjiötä, kun noin 400 tunnin pelaamisen jälkeen alkoi vähän tuntua siltä, että Skyrim on nyt tältä erää *shock* tyhjiin kaluttu. Mutta ei siis hätää: uusi RPG-muru on löytynyt, ja Witcher 2:n kanssa yhteiselo sujui alusta lähtien oikein mukavasti.

Noh, maailma ei ole yhtä avoin, näkymättömiä seiniä on metsät täynnä, päähenkilöä ei juurikaan voi muokata ja niin edelleen. Witcherissä on kuitenkin monia puolia, joista todella pidän. Väkivalta on raakaa, elämä epäreilua ja joidenkin syrjäytyneiden yksilöiden (voi, ne peikot <3) kohtalot lähes sydäntäsärkeviä. Pelaaja joutuu useiden moraalisten valintojen eteen, ja valinnoilla todella on seurauksensa. Helläsydämisyys saattaa kostautua kohtalokkaasti myöhemmin ja väkivalta voi viedä haluttuun lopputulokseen... tai sitten ei. Usein tosin ei ole valittavissa ainoatakaan "hyvää" vaihtoehtoa, ainoastaan useita enemmän tai vähemmän huonoja. Ennen pitkää joutuu myös valitsemaan kenen joukoissa lopulta seisoo, kenen puolella taistelee ja ketä uskoo. Sivuhahmot nimittäin kusettavat, valehtelevat ja muuntelevat totuutta niin, että Pinokkiokin olisi kateellinen.

 Vaikka Witcher näyttää ja käyttäytyy enimmäkseen aika klassisen kolmannen persoonan roolipelin tapaan, on taistelumekaniikka ihan hack´n´slashia. Käytössä on kahden miekan - teräksinen tavallisia ja hopeinen yliluonnollisia vastustajia vastaan - lisäksi pommeja, ansoja ja loitsuja. Silmittömän hakkaamisen ohella taisteluista selvitäkseen on osattava myös väistää ja torjua sekä etsiä vastustajista ne heikoimmat kohdat. Etenkään pomotaisteluja on ihan turha kuvitella suorittavansa menen ja lyön vähän miekalla -taktiikalla (uskoin tämän ehkä 14 kertaa kuoltuani..), vaan eri loitsujen, väistöjen, ansojen, mäiskimisen ja oikeanlaisten ajoitusten yhdistelmä on usein iisein tie onneen. Ennen vähänkin isompaa taistelua kannattaa myös kulauttaa kurkkuunsa vaikkapa damagea tai suojausta lisääviä taikajuomia ja -liemiä. Taikalitkuja voi ostaa kauppiailta tai kerätä aineet valmistaa itse, ja nyt päästäänkin pelin mua eniten ärsyttäneeseen piirteeseen: liian pieneen inventoryyn. Pakkomielteisen tehtävien suorittamisen ohella tutkin samalla pakkomielteisyydellä joka helkutin nurkan, kallionkolon, ruumiin ja tynnyrin, mikä johtaa hyvin pian siihen, että inventory pursuaa yli äyräidensä ja joudun pudottelemaan vaivalla keräämiäni nahkanpaloja, hampaita, kenkiä ynnä muuta tarpeellista pitkin metsiä ja luolia. Tästä universumista ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän peliä, jonka loottausreppu/säkki/whatever riittäisi mun tarpeisiin. Jos pelissä voi jotain tarpeellista(?) kerätä, minähän kerään. Saan Day-Z:ssakin jatkuvasti huutia siitä, että täytän jo valmiiksi hyvin rajallista selkäreppua antibioottien sijaan kirjoilla.. No, ehkä kertoo kuitenkin pelin mahtavuudesta, että sen suurin ongelma on horder-idiooteille liian pieni inventory. Muita ongelmia Witcher 2:ssa ei mielestäni ole.

Tarina on monimutkaisuudestaan huolimatta kiinnostava. Kuten tarinavetoisissa roolipeleissä yleensä, maailman avoimuuden ja tarinallisuuden vatupassi on haastava saada tasapainoon. Siinä missä Skyrim on eeppisyyten asti kaunis, Witcherin maailma on rujo ja räkäinen, olematta kuitenkaan vallan synkkä. Kärsimyksen ohella pelissä on myös paljon aitoa iloa, verrattomia hahmoja ja kiiltävän mustaa huumoria. Hihittämään allekirjoittaneen saivat myös huvittavat metavittuilutviittaukset muun muassa Taru Sormusten Herrasta -saagan suuntaan. Panemaankin muuten pääsee, ja vielä useampaakin neitokaista, jos pelaa korttinsa oikein. Peli jakautuu kolmeen chapteriin, joista kaksi tarjoaa laajahkon kaupunkiympäristön tutkittavaksi ja kolmas toimii lähinnä loppunäytöksen kulissina. Erilaisia tehtäviä riittää, mutta kaikkia sivutehtäviä ei ole pelin etenemisen kannalta mikään pakko suorittaa. Itsehän tietenkin suoritan kaiken, koska neuroosit ja pakkomielteet. Pelitunteja kertyi mun äärimmäisen hitaalla ja nuohoavalla pelitavalla reilut 40, ja toinen mokoma olisi mennyt ihan heittämällä.

Suosittelen.

Kirja-arviossa Grand Theft Auton tarina: bandiittien nousu ja uho

"Kun GTA V:n julkaisusta ja sen aiheuttamista kohuista on suurimmilta osin toivuttu, on aika käsitellä GTA-sarjan historiaan paneutuvaa David Kushnerin teosta Grand Theft Auton tarina: Bandiittien nousu ja uho (orig. Jacked – The Outlaw Story of Grand Theft Auto), jonka on kääntänyt suomeksi kotimainen pienkustantamo Fobos."


Koko arvio luettavissa Livegamersissa

Gonna get REZZED!

Woohoo! Tämä pelle tulee viettämään maaliskuun lopun melkein toisessa kotikaupungissaan – tuossa pittoreskissa kanaalien halkomassa commercial paradisessa, West Midlandsin kruununjalokivessä, heavy metal -musiikin, Ozzyn, Rob Halfordin ja HP-kastikkeen synnyinsijoilla, the one and only: Birminghamissa! Brumihan on jo itsessään aivan omaa luokkaansa, niin matkakohteena kuin kaupunkinakin, mutta tällä kertaa tryffelinä tortun päällä odottaa EGX REZZED! Ja Dean Hall! Ja miljoona indie-peliä! Ja lukematon määrä after partyja! Yippee!

Oon niin happyhappy, että vähän jopa ällöttää.

Saturday Night of..

a) ..a total loser

or

b) ..an extremely cool+intelligent+hot+fabulous+awesome person

yeah.. I'll go with b.

And by the way, there's 3 bottles of beer there. One's just accidentally been cropped out.

The Wolf Among Us

What a night! Pelasin just läpi Fables-sarjakuviin perustuvan The Wolf Among Usin ensimmäisen episodin, Faithin. Ja voi hitsi, miten mua vietiin.

Pelin maailma on synkeän hauska, todella mukaansatempaava ja läpeensä kiero. Tuttuja satuhahmoja vilisee siellä täällä, mutta ei ihan sellaisessa kuosissa, kun on yleensä totuttu näkemään. Itse ainakin naureskelin ääneen esimerkiksi Colin-possulle, joka on edelleen näreissään Isolle Pahalle Sudelle talonsa tuhoamisesta ja loisii tämän sohvalla kärttäen viinaa ja röökiä. Mikään huumoripläjäys ei kuitenkaan ole kyseessä - päinvastoin. Pelin tapahtumapaikka, 1980-luvun New York on paikoin jopa lohduton, sieluton helvetti, johon satuhahmot ovat erinäisten tapahtumien kautta joutuneet evakuoitumaan. Joidenkin kohdalla sopeutuminen on onnistunut kohtalaisesti, toiset taas ovat lähes toivottomassa tilanteessa. Pelin päähenkilö on satuhahmojen sheriffi, itse Iso Paha Susi, Bigby Wolf, jolla tuntuu olevan kränää ainakin Metsästäjän, Ichabod Cranen, ja no, vähän kaikkien kanssa. En viitsi ihan hirveästi spoilailla, mutta sanotaan näin, että sheriffillä riittää töitä, vihamiehiä ja yllättäviä käänteitä.

Pelimekaniikka lienee tuttu kaikille Walking Deadia pelanneille, ja itselläni vaatii aina aluksi vähän totuttelua. Vannoutuneelle quick time event -vihaajalle (moi!) peli voi tuottaa hieman haastetta ja hammasten kiristelyä, mutta believe you me; outoon kamerakulmaan satunnaisiin rämpytyksiin ja väistöihin tottuu tuota pikaa. Mitä pelimekaniikka ja ohjattavuus vievät peliltä, tarina ja immersiivisyys tuovat takaisin moninkertaisesti. Tuttuun Telltale-tyyliin pelaajan valinnat tietyissä tilanteissa muokkaavat tarinaa ja tapahtumia. Muuta yhteistä näillä kahdella pelillä ei olekaan, enkä lähde niitä sen kummemmin vertailemaan. Ihan loistavia molemmat.

The Wolf Among Usin graafinen ilme on kerrassaan upea, ja yllätys yllätys, sarjakuvamainen. Alkuperäisin Fables-sarjiksiin en ole muutamaa nettivilkaisua tarkemmin tutustunut, mutta ihastuin tähän niin täysillä, että fanaattinen mieleni saattaa pakottaa mut hankkimaan niitä nythetipaikallasamatienkaikkimullenyt. Jos jollain on heittää vinkkiä edullisesta hankintakanavasta, saa vapaasti vinkata. I'd appreciate.

Jos nyt jotain pitää väkisin negailla, niin haluan seuraavan episodin, Smoke and Mirrorsin, HETI, en helmikuussa :]

Palmun alla kaikki on paremmin

Tulipahan lomailtua.

Kyllä vaan lämmin pussikaljakin maistuu biitsillä paremmalta.