Murdered: Soul Suspect

Arvostelin Livegamers.fi-sivustolle Murdered: Soul Suspectin. Ihastuin kyseisen pelin demoon EGX Rezzedissä ja pelasin sitä ihan älyttömästi. Odotukset siis olivat varsin korkealla. Mutta niin siinä vaan valitettavasti kävi, että what goes up, must come down. Ja tässä tapauksessa tultiin crashing down. Me no liky.

Total bummer

Pelaamisen jälkeen seuraava lempiharrastukseni on säästä valittaminen. Talvella on kylmää ja ikävää, keväällä liikaa valoa ja kesällä taas liian kuuma. Syksy on ok, kunhan ei sada räntää. Mutta tällä hetkellä tämä jatkuva helle alkaa raivostuttaa. Tässä zombien leikkimisen, paarmojen tappamisen ja tekoveren keittelyn ohella vangitsin pariin typerään selfie-meemiin ajatuksiani liian kuumasta kesästä.. :|

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 2: Erikoisia tuttavuuksia ja savuisia peliluolia

Kotona pelaamisen lisäksi olen lapsesta asti tuntenut voimakasta vetoa peliluoliin. Perheeni matkusteli tosi paljon, ja välillä olimme pidempiäkin aikoja ulkomailla, joten peliluolia ja -halleja on tullut koluttua ympäri maailmaa.

Erikoisimmat peliluolakokemukset paikantuu Israeliin, Kreikkaan ja Espanjaan, joissa tuli jonkin verran vietettyä aikaa lapsena. Peliluolat olivat pienille räkänokille ihan valtavan mielenkiintoisia paikkoja. Sitä tupakansavun, sokerilimujen, purkan ja kaljan hajuyhdistelmää en tule ikinä unohtamaan - ja nyt kun tupakointi on kielletty kaikkialla - vähän jopa kaipaan. Saimme veljeni kanssa liikkua ala-asteikäisinäkin aika vapaasti ja tehdä iltaisin mitä halusimme, joten lukemattomia iltoja tuli (läksyjen teon sijasta) vietettyä pelihalleissa, yleensä Tekkeniä, Street Fighteria tai Darkstalkersia hakkaamassa. Joskus iskä tuli pelaamaan kanssamme, joskus paikalliset gamerit. En sitten tiedä miltä se on muiden, kymmenisen vuotta meitä vanhempien, lähinnä miespuolisten pelaajien silmissä näyttänyt; rumilla silmälaseilla, äidin leikkaamalla vinolla otsatukalla ja epätasaisella hammasrivistöllä varustettu tyttö ja paria vuotta nuorempi, takatukkaa kasvattanut elovenapoika molottamassa suomea ja syytämässä kolikkoja Tekken-masiinaan, mukanaan silloin tällöin Bruce Willisin näköinen isukki, joka työnteli pikkusiskoa rattaissa ja poltti ketjussa Camelia.

Olimme kuitenkin, ainakin ikäisiksemme, ihan hyviä pelaajia, ja leaderboardien valloittamisen myötä saimme jopa osaksemme jonkinasteista ihailua ja arvostusta. Aluksi saapumistamme peliluolaan ei koskaan noteerattu mitenkään, mutta ajan kuluessa ja leaderboardien sitkeästi kantaessa nimiämme, meitä alettiin tervehtiä ja pian kanssamme alettiin tehdä tuttavuutta. Paikallisten kanssa meillä ei aina edes ollut yhteistä kieltä - varsinkaan espanjalaiset ja kreikkalaiset teinit eivät siihen aikaan juuri englantia puhuneet - mutta hyvin meidät lopulta otettiin vastaan - kun tosiaan ottaa huomioon, että suurin osa paikallisista pelaajista oli meitä huomattavasti vanhempia. Jonkinlaista sielujen sympatiaa oli varmaan ilmassa, ja ikinä en tule unohtamaan sitä, kun minua ja veljeäni pyydettiin apuun Golden Axe -pelin läpäisemiseen. Ihan sattumalta olimme Golden Axea pelanneet Segalla kotona, ja norkoilimme siinä ympärillä, kun isommat pojat pelasivat ihan tosissaan. Peli ei kuitenkaan ihan edennyt, ja loppua kohti alkoi paniikki iskeä, että eikö tätä nyt saadakaan vedettyä läpi. En edes muista, tekikö aloitteen avunannosta vastapuoli vai tarjosimmeko itse apuamme, mutta ne minuutit, kun peliä hakkasimme veljeni kanssa - minä kääpiöllä ja velipoika miehellä - tulen muistamaan kuolemaani asti. Ja varsinkin sen riemun, huudon ja halailun määrän, kun lopulta pääsimme pelin läpi. Isot pojat saivat tietty nimensä leaderboardiin, olivathan he pohjatyönkin tehneet,  mutta viimeistään tämän tapahtuman jälkeen meidät hyväksyttiin pelihalliporukan tasavertaisiksi jäseniksi.

Sweat, baby, sweat eli hikinen viikonloppu Suomen muinaisessa pääkaupungissa

Lyhyesti: Ruissi oli ihanamahtavafantastinenupeamieletönkreisieeppinenhurmaavasairaansiisti ja supercalifragilisticexpialidocious!! Lapsuuteni sankarit, eli Offspring oli juuri niin '94 kuin pitikin, kotikylän Bodom veti rennosti ja hyvällä fiiliksellä, Icona Pop oli tyylikäs ja räkäinen, Lily Allen veti röökiä lavalla, The 1975 oli kovassa vedossa, samoin Mando Diao ja You Me At Six. Ihana viikonloppu kaiken kaikkiaan. Säät suosivat, teltta ei sortunut, juotavaa ja poltettavaa oli tarpeeksi ja uusia kavereitakin sain - vaikkei festariheilaa tarttunutkaan mukaan. Ja kuuleman mukaan joku kävijäennätyskin rikkoutui. No, ei oikeastaan mikään ihme. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja kaikki oli muutenkin iloista ja ihanaa <3


P.S. Huomenna töihin.... Nooooooo!

Kauhumaailman Kauniit ja Rohkeat (with sex scenes) ja pientä festarihypeä (without sex scenes)

HBO Nordicin hankkimista en ole katunut hetkeäkään, ja uusimpana muistutuksena siitä on ihana Penny Dreadful.

Juonta on hieman hankala selittää lyhyesti, tai edes semi-lyhyesti, joten todettakoon, että pimeyden voimia vastaan taistellaan ja neitoa pulasta vapautetaan sekalaisella sankarisakilla. Ihanan kornia!

Mukaan yllä mainittuun operaatioon on rekrytoitu vaikka ketä! Minä pidän niin kovin sellaisesta herrasmiesliigamaisesta meiningistä, joka yhdistelee häpeilemättä eri lorejen hahmoja ja sankareita samaan tarinaan. Mukana kauhusopassa nimittäin pyörii jengiä Dorian Graysta Mina Harkerin kautta Victor Frankensteiniin - koko viktoriaanisen ajan Englannin kauhuskenen kerma. Penny Dreadfulista saa myös ihanaa itsetyytyväisyyden tunnetta, kun keksii kuka kukin on tai mistä vihjaillaan, ennen kuin sitä väännetään rautalangasta. Do I know my horror or what :P

Jos jotain voi vetää överiksi, Penny Dreadful hoitaa homman kotiin. Kaikki on niin dramaattista kuin mahdollista – suurin kiitos tästä kuuluu käsittämättömän kohtalokkaan ilmeilyn täydellisesti hallitsevalle Eva Greenille. Iloisena yllätyksenä mainittakoon myös Billie Piper, joka ilahdutti jo Doctor Whossa aikoinaan, ja on nyt palannut hyvin erikoisen irlantilaisaksentin kera. Ja hei, Timothy Dalton!

Sarja tarjoaa seksiä, väkivaltaa, verta, hirviöitä ja vanhaa Lontoota – eli kaikkea, mitä hyvältä sarjalta voi odottaa. Juoni ei ole kovin syvällinen tai katsojaa sen suuremmin haastava, mutta näyttelijät hoitavat hommansa loistavasti, eikä myötähäpeä iske missään vaiheessa. Roskafiktiota roskasakille olivat alkuperäiset penny dreadfulit - eli pennin kustantavia halvalle paperille painettuja sensaatiohakuisia räpellyksiä. Juuri tuollaisia olisin varmaan itsekin lukenut, jos olisin viktoriaanisessa Lontoossa elänyt. Paitsi että tilastojen valossa olisin kaiketi ollut huora ja kuollut tuberkuloosiin tai koleraan heti teini-iän jälkeen..

Huomenna heti aamusta tämä pelle lähtee kohti Turkua - ja tällä kertaa, kun on kerrankin aikaa ennen Ruissia, voisin ihan oikeasti yrittää raahautua sinne linnaankin. Tai sitten vaan istun joen rannassa ryyppäämässä ja nukun jossain pusikossa, niinkuin yleensä. We'll see about that, aye. Sellaisia ihan pakko nähdä -bändejä on tänä vuonna vähän vähemmän (Offspring, Children of Bodom, Mando Diao, The 1975, You Me At Six, Suede ja Icona Pop), mutta eiköhän sinne oikein kelvolliset bileet saada aikaan.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 1: 90-luvun alkupuoli – Pikku-Tuuli saa ekan konsolinsa

Pidän pelejä ja pelaamista täysin itsestäänselvänä osana elämääni. Vapaa-aikani, harrastukseni, kaverini, opiskeluni ja osittain myös työni pyörivät tavalla tai toisella pelien ihmeellisen maailman ympärillä. Yritän nyt sitten pala kerrallaan ottaa selvää siitä, miten tähän on tultu, miten kaikki alkoi, ja miten pelaaminen on kulkenut elämässäni mukana.

Miten tässä nyt näin kävi? Osa 1: 90-luvun alkupuoli – Pikku-Tuuli saa ekan konsolinsa

Eräänä kauniina syyspäivänä, joskus 90-luvun alkupuoliskolla, minä ja veljeni sairastuimme vesirokkoon. Saimme tylsyyden tappamiseksi tuttavaperheeltä lainaan (kyllä, lainaan. Se oli kuulkaas lama-aikaa!) pienen punaisen taskupelin, jossa oli kissa, hiiri ja juusto. En muista sen tarkemmin mikä oli pelin nimi tai mitä siinä piti tehdä, mutta sen muistan, että koukkuun jäi koko perhe äitiä myöten. Äiti taisi myös olla eka, joka pääsi pelin kokonaan läpikin. No, vesirokosta lopulta toivuimme (arvet kyllä jäi!), mutta peli-into jäi pahasti päälle. Kerran iskä oli lähdössä perjantain kauppareissulle, ja äiti käski käydä ostamassa meille sellaisen samanlaisen kissa-hiiri-juustopelin, koska lainassa oleva täytyisi pian palauttaa oikeille omistajilleen. Muutamaa tuntia myöhemmin isukki palasi kotiin mukanaan, niin, ei mikään taskupeli, vaan Sega Megadrive höystettynä kahdella ohjaimella, Sonicilla, Wonderboylla ja Sega Rallylla. Paluuta pelien maailmasta ei enää ollut.