The Knick on HBO:n 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva sarja, joka kertoo The Knickerbocker -sairaalan elämästä. Sitä ei kannata katsoa samalla, kun syö.
Luvassa on kirjaimellisesti verta ja suolenpätkiä (juuri niistä minä pidän!), epämiellyttäviä päähenkilöitä (niistäkin minä pidän!) ja silmää miellyttävä 1900-luvun alkupuolen New Yorkin miljöö (pidän, pidän, pidän!). Sarjan loppupuolen jaksoissa tarjotaan myös varsin mielenkiintoista käyttöä kokaiinille...
Clive Owen on ehkä elämänsä roolissa kusipää-rasisti-työnarkomaani-huumeriippuvaisena Tohtori Thackeryna. Clive Owen on jälleen yksi niistä näyttelijöistä (King Arthur..:/), joita en ole koskaan juuri arvostanut, mutta The Knickiin herra sopii kuin nakutettu.
Muutenkin sarjan hahmokaarti on vähintäänkin milelenkintoinen: löytyy ketjupolttaja-nunna, loukkantuneista tappelevia irlantilaisia sairaankuljettajia, kiinalaisia oopiumdiilereitä, piilopahiksia sairaanhoitajia, ihonvärinsä takia syrjitty huippulääkäri, lavantautia levittävä keittiöapulainen ja epätoivoisesti rahaa pummaava sairaalan johtaja. Kaikki ainekset hienoon soppaan ovat siis tarjolla.
Ja hieno soppa katsojille tosiaan tarjoillaankin. Itse en juurikaan jaksa sairaalasarjoja katsella, mutta The Knick on so much more. Jos brutaalinen veren ja ihmisruumiin kuvaus, huumeet ja inhottavat päähenkilöt eivät pelota, on The Knick ehdottoman suositeltavaa katsottavaa pimeisiin syysiltoihin.
26.10.2014
20.10.2014
This is for the players
Ostin sitten Pleikka 4:n. Eihän niillekään rahoille toki olisi muuta käyttöä löytynyt (esim. vuokra tai sähkölasku..). Konsolikokoelma sen kuin karttuu ja tiliote on pian miinuksella, kun pitäähän kai sille jotain pelejäkin alkaa hankkia. Joskus oon kyllä niin järkevä, että ihan tekee mieli taputella itseään olalle. Hyvä Tuuli!
7.10.2014
Nazi bastards and Kampfhundes
Loputtoman backlogin perkaus jatkuu muutaman vapaapäivän myötä.. Olen siis pelaillut uutta Wolfensteinia. Tai uutta ja uutta.. onhan tuon julkaisusta jo jonkin verran aikaa kulunut.
Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)
B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.
The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?
Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3
Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/
Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.
Sitä ihan ekaa Castle Wolfensteinia tuli joskus naperona pelattua kaverin isoveljen Commodorella, samoin kuin sen seuraajaa Beyond Castle Wolfensteinia. Tämän jälkeen on meikäläisen Wolfenstein-rintamalla ollut hyvin hiljaista, kunnes ekat trailerit Wolfenstein: The New Orderista ilmestyivät, ja olin ihan "shut up and take my money". Ja tässä sitä nyt ollaan ;)
B. J. Blazkowicz on tehnyt komean paluun, tällä kertaa maailmaan, jossa II maailmansodan voittivatkin akselivallat. Siitähän ei kovin ruusuista tulevaisuutta seurannut, ja sankarimme leveille harteille jää niinkin triviaali homma kuin maailman pelastaminen natsien hirmuvallalta.
The New Order on loppujen lopuksi aika suoraviivaista hiipailua ja ammuskelua. Se kuitenkin nousee niin sanotusti seuraavalle levelille erityisesti tarinansa ja maailmansa ansiosta. Ja tietysti, koska Wolfenstein. Vaihtoehtoisten historioiden ja ylipäänsä jossittelun suurena ystävänä en voinut muuta kun hihitellä itsekseni kaikille niille oivalluksille, joita kehittäjät ovat saaneet The New Orderiin. Ensimmäisestä kuulennosta aina New Yorkin tuhoon ja populaarimusiikkiin - kaikki on toisin. Ympäröivä maailma on metallia ja terästä ja hirmuhallinto kukoistaa. Romanssiakin on luvassa, ja muutenkin Blazcowicz on.. no, inhimillinen. Mikä on kai hyvä juttu?
Pelimekaniikaltaan The New Order on aika perusräiskintää, joskin hiippailuaspekti on vahvasti mukana. Usein pääsee helpommalla, jos jaksaa hiippailla nurkissa, seurata pahisten liikkeitä ja suorittaa teloituksia takaapäin veitsellä. Erityisesti natsikomentajat kannattaa lahdata hipihiljaa, etteivät ehdi suorittaa hälytystä ja kutsua isompaa porukkaa paikalle. Tosin, jos haluaa paukata paikalle guns blazin´ -tyyliin, sekin on täysin mahdollista. Omaa sydäntä lämmittää erityisesti mahdollisuus heiluttaa pyssyä molemissa käsissä <3
Verrattuna lukuisiin muihin nykyajan räiskintäpeleihin, ei Wolfensteinissa voi kipaista seinän taakse odottelemaan suojien regeneroitumista. Tämä onkin varsin virkistävä ominaisuus ja pakottaa miettimään omaa etenemistä ja pelitapaa astetta syvemmin. Kaikki tarvittava ammuksista suojiin pitää keräillä lattioilta ja kaatuneilta vihulaisilta - ja pakko myöntää, kyllä se jatkuva X:n rämpytys alkaa ennen pitkää hieman ärsyttää. Onneksi kyseessä on kuitenkin yksi ainoista pelin muutenkin harvalukuisista miinuspuolista, eikä sittenkään kovin vakava sellainen. En myöskään tykkää taistelukoirien tappamisesta, mutta tämä menee kyllä ihan omaan, eikä pelin kehittäjien piikkiin ;/
Tarina pitää tiukasti otteessaan, ja täytyy todellanostaa hattua myös sille, että pelistä on uskallettu jättää moninpeli kokonaan pois, ja luotettu siihen, että timanttinen yksinpelikokemus on tarpeeksi. Koska tässä tapauksessa se todellakin on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)