Valvomisesta ja pelaamisesta

Olen viime aikoina miettinyt valvomisen ja pelaamisen suhdetta. Kuulun itse niihin, jotka piristyvät ja aktivoituvat illan edetessä ja vastaavasti lojuisivat mielellään sängyssä koko aamun. Yöt kuluisivat pelatessa kuin hujauksessa, mutta aamulla kellon soidessa ennen seitsemää v*tuttaa ihan valtavasti.
Hyvän pelin imaistessa mukaansa ajantaju hämärtyy täysin ja mahdollinen aikainen aamuherätyskin alkaa tuntua aivan toissijaiselta seikalta.

Monet muutkin tuntemani peli-intoilijat valvovat, jos eivät kokonaisia öitä, ainakin hyvin myöhään pelaten. Myöhään valvominen saattaa olla eräänlainen edellytys aktiiviselle peliharrastukselle. Useilla peli-intoilijoilla on perhettä, töitä, koulua, sosiaalista elämää(?) ja muita menoja, joiden parissa yleensä vietetään suurin osa päiväsajasta. Näin pelaaminen jää helposti ilta/yöpainoitteiseksi harrastukseksi, jota hoidetaan silloin, kun kukaan tai mikään muu ei ole vaatimassa välitöntä huomiota.

Toisaalta, myöhään valvominen ei tunnu olevan pelkästään peli- vaan ihan kaikenlaisten intoilijoiden vitsaus. Itse saatan ihan yhtä hyvin vaikkapa lukea Song of Ice and Firea, väkertää Spotifyn soittolistoja tai katsoa OZia aamuun asti. Oman osansa ongelmaan tuo myös se, että en oikeastaan ikinä tunne väsymystä, ja pystyn ihan helposti vetämään parikin all-nighteria putkeen. Terveellistähän tämä ei varmaan ole, mutta peli- ja muiden nöräharrastusten kannalta.. noh, vähintäänkin convenient. Aamuherääminen (lue: herääminen ennen kymmentä) taas on useimmiten tuskaa - huolimatta siitä, onko unta takana kolme vai yhdeksän tuntia.

Yritin muistella missä vaiheessa vinksahdus sisäisessä kellossani on tapahtunut, sillä lapsuudenkodissani kyllä oli ihan selkeät nukkumaanmenoajat ja normaali lapsiperheen päivärytmi. Kaikki tämä kuitenkin järkkyi silloin, kun opin lukemaan. Noudatin toki yhä kiltisti vanhempieni minulle asettamaa nukkumaanmenoaikaa, mutta iltasadun ja peittelyn jälkeen en suinkaan alkanut nukkua, vaan sen sijaan lukea taskulampun kanssa kirjaa peiton alla. Kirjat tempaisivat minut mukaani niin voimakkaasti, että mahdolliset väsymyksen tunteet kaikkosivat ja ympärillä oleva maailma menetti täysin merkityksensä. Mikään ei ollut niin tärkeää tai kiinnostavaa, kuin se, mitä kirjassa tapahtui seuraavaksi. Sama juttu on pelaamisen kanssa – nukkumaanmeno muuttuu vähemmän ja vähemmän merkitykselliseksi asiaksi sitä mukaa, kun achievementit välkkyvät ruudulla, tehtävät odottavat suorittamista ja luolat tutkimista, NPC:t pelastamista ja aseet muokkaamista.

Mikä on siis syy ja mikä seuraus? Ovatko päivärytmiltään vinksahtaneet ihmiset alttiimpia hankkimaan harrastuksia, jotka tuppaavat venyttämään nukkumaanmenoaikaa aamun puolelle? Vai pakottaako pelihimo iltaunisenkin henkilön sisäisen kellon yöelämisen suuntaan?

Terkkuja Palanailta!

Täällä on ollut tosi hauskaa! Oon tähän mennessä enimmäkseen retkeillyt ympäri saarta ja lahdannut zombeja, mutta onneksi lomaa on vielä jäljellä! Rakensin juuri uusia nauloilla ja piikkilangoilla paranneltuja aseita - kohta sattuu zombia leukaan! Oon tutustunut muutamaan mukavaan tyyppiin Paradisen survival campissa, ja oon nyt autellut niitä tekemällä kaikenlaisia tappo- ja muita hanttihommia. Ne on vähän nynnyä sakkia, tuntuu että saan hoidella kaiken niiden puolesta. Onneksi sentään maksavat ihan kohtuullisesti. Ollaan kuitenkin suunniteltu yhteistä retkeä Hendersoniin, se on tässä aika lähellä, mutta ei kukaan ei tunne reittiä sinne. Kävin eilen koko päivän mittaisella veneretkellä ja etsin samalla kulkuväylää Hendersoniin, mutta myrsky oli tuhonnut kulkureitin. Onneksi Halain kylässä neuvottiin etsimään yks lähetyssaarnaaja, joka kuulema osaa reitin sinne. Tänään ajattelin etsiä kyseisen hepun käsiini. Ilmat on olleet tosi hyvät! Muutamia sadekuuroja on tullut silloin tällöin, mutta eihän nuo trooppiset kuurot koskaan kovin kauaa kestä. Maisemat on aivan upeat - raatoja, verta, vehreää sademetsää, kukkia, vuoristoa ja kimmeltävää vettä. Vedessä saa tosin olla varovainen, siellä on aika paljon drownereita, jotka näyttää ihan normiruumiilta, mutta hyökkääkin päälle! No, eipä mulla tällä erää muuta, kirjoittelen lisää myöhemmin :)

Darkstalkers Resurrection

Ainiin, jos jotain kiinnostaa, arvioin Darkstalkersin LG:lle. KLIK!

Ihana peli <3 Oon jo pitkään halunnu Morrigan- ja Lord Raptor -tatskat pakaraan reiteen. Olisko vähän awesome!

Houston, minulla on ongelma Deus Ex: Human Revolutionin kanssa

Ei nappaa. Olen nyt ihan tosissani yrittänyt jo muutamana iltana innostua tästä, mutta ei. Ei. Ei kiinnosta niinku yhtään. Päähenkilö on ärsyttävä ja kaikki sivujantterit vielä ärsyttävämpiä. Stoori on lame-ass, graffat ugly as fuck ja aseet paskoja. Hiippailu on boring ja tehtävät epäselviä. Levelien nostosysteemi on tyhmä ja blaa blaa blaa. Ei uponnu edes kännissä. Alan kohta pelaa GTA IV:tä, se toimii aina.

Jokes aside tho. Harmi sinänsä, odotin tältä paljon enemmän. Vika voi toki olla minussakin, tai siis luultavasti onkin. Kyllähän tällaisessa ylistetyssä klassikossa täytyy niitä hyviäkin puolia olla. En vaan sattunut niihin törmäämään.

Sorry dude, you not cool!

When I drink... I play... these games!

Mikäs sen mukavampaa, kuin v*ttumaisen työpäivän jälkeen istahtaa (lue: retkahtaa) mukavalle sohvalle (ensin potkia koirat pois sohvalta), korkata kylmä kalja(keissi) ja alkaa pelata. Kokemuksen perusteella ainakin seuraava viisikko on oivaa pelattavaa humalassa.

5. Battleblock Theatre
New Found Favourite. Hauskaa ja älytöntä, tosin tietynlaisessa humalatilassa alkaa hermo mennä aikarajoitetuissa kentissä, kun motoriikka ei ole enää ihan huipussaan.

4. Counter Strike
Jos ei ota itseään turhan vakavasti, CS on mitä mainiointa känäräiskintää. Miinuspuolena ehkä turhat osumanotot, plusaa tietysti se, että "So what!?".

3. Borderlands 2
Saattaa olla, että tätä peliä kuuluu ihan oikeasti pelata lähinnä humalassa. Varsinkin multiplayaaminen joidenkin random-pellejen kanssa on jotenkin niin paljon siedettävämpää, kun veressä on vähän promilleja.

2. Skyrim
Kyllä vaan pääsee Skyrim oikeuksiinsa pienessä käkkelissä. Tunti jos toinenkin hujahtaa ihan vaan pöpöillessä ympäriinsä. Mulla on myös tapana Fus Ro Dah'ata kaikkea eteentulevaa (koska se on niiiin hauskaa) ja laittaa kaikki bardit veisaamaan Dragonborn Comes'ia.

1. Duke Nukem Forever
Tästä ei kännipeli parane. Duken vitsit kolahtaa ihan toisella lailla kuin selvinpäin, ja koko pelin sanoma tuntuu kirkastuvan kaljan ääressä. Hienoinen (lue: ei niin hienoinen) humalatila saa koko pelin vaikuttamaan niin kovin hauskalta ja kekseliäältä. Ja Dukehan vetää bisseä ihan joka käänteessä, miksei siis pelaajakin.

B. J. Blazkowictz + Nazis + Guns = F*ckin Awesome!

One of the best little big news piece lately has without a doubt been the resurrection of Wolfenstein.

Unfortunately I havent, at least not yet, had the honor to experience the oh so classic 1981 Castle Wolfenstein. Seriously, I wasn't even born when it first came out.

I did, however, really enjoy Wolfenstein 3D, ten plus years later. I'd literally run home from school to get my hands on the game before my brother. And I will never forget the end, when you finally get to confront the Führer!

 

I was a teeny bit disappointed with the latest Wolfenstein release, Wolfenstein. I can't really describe what exactly was wrong with it, because, well - it wasn't a crap game or anything. There was just something missing. Something wasn't quite right. Don't get me wrong - I spent many good hours with it, and I might even replay it before the new release.

 

 

Anyway, the point of this post was to share some brand new pieces of artwork I found at CVG. Nice...

 

 

 

 

 

 

 

 

So, I think we can all agree, that it does look quite cool. I heard a rumour that the whole thing would be without a multiplayer. Better be a super epic single player then!

 

 

 

 

 

Middle of East Nowhere

We worked hard and played hard. No video games but plenty of beer and rock'n'roll.

Injustice: Gods Among Us

Moi!

Olen vähän laiskalla tuulella, enkä jaksa raapustella eilen aloittamastani Deus Ex: Human Revolutionista, joten valitsen sen matalimman aidan kautta kulkevan reitin.

Eli Livegamersille tekemäni Injustice: Gods Among Us -arvostelun.

Behold! KLIK!

Netflix: Hemlock Grove

Tykkäsin aikoinaan American Horror Storysta kovasti, enkä millään malttaisi odottaa kakkoskauden saapumista Netflixiin. I know, kyllähän siinä tulee vierähtämään tovi jos toinenkin. Vaahtosin tästä kaverilleni, joka suositteli tsekkaamaan Netflixin oman origininaalisarjan, Hemlock Groven.

Hemlokki osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi katseltavaksi, heti kun on päässyt yli siitä, miten ärsyttävän paljon sen ihmissusimustalaispojan näyttelijä muistuttaa Robert Pattisonia. Aika huippuja on myös Bill Skärsgård (vampyyri-Ericin pikkuveli! Iik!) ja friikkitytsy Shelley. Ja tietysti Famke Janssen. Näyttelijäntyö nyt on vähän sinnepäin, ja välillä tuleekin miettineeksi, että ihanko tahallaan tätä vedetään hyvin lähelle campin rajaa. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut oikein tyytyväinen katselukokemukseen. Ja tosiaan 5 jaksoa on nyt plakkarissa.

Juonesta sen verran, että aika perussetillä lähdetään liikkeelle; metsästä löytyy jonkin oudon pedon riekaleiksi raatelema tyttö, outo mustalaispoika äitinsä kanssa muuttaa kaupunkiin, rikas perhe on hullu, ja kaikilla tuntuu olevan karmeita luurankovuoria kaapeissaan. Kovin paljoa ei ole vielä paljastettu, mutta juoni kuoriutuu kerros kerrokselta kuin mätä sipuli konsanaan. Ainiin, ja Eli Roth on sarjan taustajoukoissa. Se muuten selittäneekin sitä camp-meininkiä. Aika paljon Twin Peaksia on myös ilmassa. Suosittelen ehdottomasti!

Duke Nukem, ikuisesti

Löysin kirpparilta Duke Nukem Foreverin niinkin kovaan hintaan kuin 1,5 €, joten olihan se nyt pakko ostaa. Peliä on paljon parjattu – osin toki ihan syystäkin – mutta itse olisin parin illan pelaamisen perusteella ihan valmis antamaan sille synninpäästön.

Tottahan peli on korni, seksistinen, mauton ja niin edelleen, mutta ei se nyt oikeasti niiiiiiiin paska ole, kuin on laajalti annettu ymmärtää. Mauttomuus nyt vaan kuuluu Duken tyyliin yhtä lujasti kuin koiranpaska kevääseen. Aina ei tarvita mysteerisiä, menneisyyttään pakoilevia, yksinäisiä sotilaita. Ja pelin, tai Duken, seksismistä nyt sen verran, että Duke itse on vähintään yhtä bimbo kuin pelin lukuiset misukat. Pelin juoni on lattea ja ennalta-arvattava, mutta niin on monessa muussakin pelissä.

Olin myös tosissani iloisesti yllättynyt muutamista ihan oikeaa aivotoimintaa vaativista, lähes puzzlemaisista tehtävistä, joita on pelissä edetäkseen ratkaistava. Ihan sille palvontaa aiheuttavalle tasolle, jonka Duke Nukem 3D aikanaan saavutti, Forever ei ikävä kyllä pääse. Lieneekö syynä oma ikäni vai Megadethin musan puuttuminen.. no, jää nähtäväksi.

I'll be back.