En erityisemmin välitä uudesta vuodesta juhlana, joten olen buukannut itseni koko vuodenvaihteeksi töihin. Rahaa sataa ja tässä näyttäisi (ainakin toistaiseksi) olevan sen verran rauhaisaa, että on aikaa idlata netissä tuottaa sisältöä blogiin.
Listojen tekeminen on mukavaa, joten kasasin yhteen pelimaailman parhaita vuodelta 2013:
HIENOIN VEDÄTYS
Fallout 4 -mysteeri. Raivon ja itkukohtausten laannuttua voin tarkastella vedätystä lähes objektiivisesti ja todeta, että se todella onnistui. Elättelen tosin edelleen toivoa siitä, että Fallout 4 julkistetaan any day now.
PARAS PELI
Bioshock Infinite. Nätti kuin mikä. Hienosti uudistunutta, mutta kuitenkin taattua bioshokkia. Piti pidätellä itseäni, etten olisi pelannut yhdeltä istumalta läpi.
PARHAITEN ODOTUKSET LUNASTANUT
No mikäs muu kuin GTA V. Hiton pitkään sitä oli odotettu, ja kyllä ainakin mulla täyttyi ja meni ylikin kaikki, mitä olin peliltä uskaltanut toivoa.
KOVIN YLLÄTTÄJÄ
DayZ. En saa tarpeekseni tästä. Arma II:een kyllästyin aika nopeasti, mutta DayZ on hitto vie alpha-vaiheessa jo iskenyt todella lujaa.
SUURIN PETTYMYS
Battlefield 4. Tätäkin odotin niiiiin kovin, mutta ainakaan PC:llä pelistä ei ole juuri mihinkään. Äkkiähopihopinopeeta julki, että ehditään ennen Codia, ja tulos on lässähtäneempi kuin aneeminen pannukakku. Great expectations turned into a great disappointment.
PARAS UUTINEN
Liven ilmaispelit. Joo-o. Minä pidän kaikesta ilmaisesta, mitä sitä peittelemään :]
SIISTEIN HAHMO
Elizabeth. Tarvitseeko tätä sen kummemmin perustella.
DLC-KUNKKU
Far Cry 3: Blood Dragon. Jos joku vielä väittää, ettei 80-luku ole megacoolia, pelatkoon Blood Dragonia.
IHANUUS, JOKA OLISI ANSAINNUT ENEMMÄN HUOMIOTA
Hotline Miami. Jos Quentin Tarantino ja Takeshi Miike alkaisivat kimpassa tehdä 2D-videopelejä, ne varmaan näyttäisivät aika pitkälti tältä. Uskomatonta sekoilua, verta ja väkivaltaa, mielettömät muzat ja nerokkaat hahmot.
KIVOIN HENKILÖKOHTAINEN MUISTO
Hengailupäivä Flixin pelistudiolla. Eden Starin varhaisversion testaaminen ja Occulus Riftillä pelleily.
Muuttaminen on ehkä maailman hirveintä. Tai no verikokeen otto on vielä hirveämpää. Viime viikkoja en ole kuitenkaan viettänyt neula käsivarressa, vaan muuttopuuhissa. Tavaroiden pakkaaminen, roudaaminen ja purkaminen ovat muodostuneet limboksi, jossa pyöriminen vie KAIKEN vapaa-aikani. No, kaiken kaaoksen keskellä alan olla jo voiton puolella - nimittäin mun gaming corner valmistui juuri. Nyt jos vielä ehtisin pelatakin jotain, olisin superduper-onnellinen.
Moving houses is like the crappiest thing in the world. Maybe apart from having a blood test. However, the past few weeks I've spent moving - not a needle in my arm. Packing, unpacking, loading, carrying etc etc have trapped me in a sort of limbo that seems to devour ALL of my spare time. There is a light at the end of the tunnel though: I just finished my new gaming corner! Yay! All I need now is some time to f*cking play!
IGN levittää huhua, jonka mukaan Telltale työstäisi parhaillaan Game of Thrones -sarjaan perustuvaa peliä. Ei paha. Tuskin se ainakaan tästä pökäleestä voi huonommaksi vetää. Odotan innolla lisää uutisia aiheesta.
Olen ollut koko viime viikon ihan hiton kipeä ja olosuhteiden pakosta hengannut muutaman päivän veljeni luona. Olemme pelanneet GTA femmaa, Clash of Heroesia, Haloa ja vanhoja Soniceja.
Sonicithan ovat ihan mielettömiä klassikkopelejä, jotka tarjoavat edelleen haastetta ja leppoisaa (no, joskus vähän vähemmän leppoisaa) ajanvietettä. Parissa päivässä olimme pelanneet läpi niin ykkösen, kakkosen, kolmosen ja Knucklesin (ja umpisurkean CD:n..), joten oli aika etsiä lisää pelattavaa. Xbox Live Arcadessa silmiini osui Sonic 4 Episode I. En totta puhuen edes tiennyt, että Sonicia on tehty lisää ihan vime vuosina, joten olimme velikullan kanssa, syystäkin, aika innoissamme. Vilkaisin netistä pikaisesti pari arviota; ihan ok:lta vaikutti. Myös pelin suolaisehko hinta (about 14,50) tuuditti minut valheelliseen uskoon laadusta. Nyt vahingosta viisastuneena olisi toki kannattanut ladata se helkkarin demo, mutta mä vihaaaaaaan demojen latailua. Ensinnäkin siksi, että haluan kokea pelit kokonaisuuksina, en semispoilattuina demopaloina sieltä täältä. Ja toiseksi, olen niin malttamaton, että haluan samantien koko pelin.
No, Sonic 4 Episode I pärähti boksiin, ja aloimme pelata. Ensimmäinen WTF-hetki tapahtui noin sekunnin kuluttua pelin alkamisesta. Sonic nimittäin käveli. Miksi helvetissä maailman nopein siili kävelee?!? Sonicin kuuluu juosta, kieriä ja viuhuta ympäriinsä, ei kävellä. Samoin Sonicin kerälle meno. Sehän on aina ollut sekä nopein että turvallisin tapa rullata kentissä, varsinkin pitkillä suorilla. No, Sonic 4:ssä kerälle meno alkaa jarruttaa siiliherran matkantekoa. Siis aivan käsittämätöntä urpoilua! Samoin nopeat suunnanvaihdot, jotka ovat olennainen osa Sonicin liikkumista, ovat nelosessa lähes mahdottomia toteuttaa. Hyppyihin on ympätty typerääkin typerämpi tähtäysmekanismi, jonka tarkoitusta en ymmärrä sitten millään. Kyllä Sonicin pitäisi osata hyppiä ilman lukitse ja tähtää -systeemiäkin. Muutenkin Sonicin ohjaus ja pelin fysiikka oli onnistuttu ryssimään ja tuhoamaan niin täydellisesti, että peli oli ekojen maiden jälkeen ihan oikeasti lähes pelikelvoton. Sonic 4 myös automattisesti tallentelee joka maan kohdalla, ja ekan maan läpäisemisen jälkeen saa itse valita, mitä maata haluaa seuraavaksi pelata. Petkutusta! Soniciahan kuuluu pelata niin, että ekoissa, iisimmissä maissa grindataan elämiä niin paljon kuin mahdollista, ja niillä sitten porskutellaan eteenpäin, ja jos hyvin käy, läpäistään jopa loppubossi. Tallentaminen ei kertakaikkiaan kuulu asiaan.
Sonic 4 on peli, jota en suosittele kenellekään. Sonicin sielu ja henki on tapettu täysin, eikä sinänsä hyviä ideoita klassisten Sonic-kenttien uudistamisesta ole kyetty toteuttamaan. So sad, so not fair. Nyt menen vähän itkemään lempisiilini muistolle ja ehkä pelaan vähän Sonic ykköstä. Nyyh.
Lapsena nauhoitin vanhempieni tietämättä VHS-kaseteille muun muassa Twin Peaksia, X-Filesia ja Tales from the Cryptia. Nightmare on Elm Streeteja taas katseltiin salaa kaverin autotallissa. Hellraiserit tekivät pikku-Daggersiin ihan mielettömän vaikutuksen, puhumattakaan Evil Deadista. Kyllä 80-luvun lapsen on helppo hymyillä - kuten moni muukin populaarikulttuurin tuote, myös kauhuleffat olivat lapsuudessani täysin ylivertaisia nykypäivän geneeriseen hollywoodskeidaan verrattuna, vaikka muutamia poikkeuksia toki löytyykin. Listaan tässä Halloweenin (joo, tiedän että se meni jo mutta I WAS BUSY PLAYING HALO!) kunniaksi neljä itselleni tärkeää horror-pätkää, jotka ovat jättäneet jälkensä.
The Ring
Tämä on nyt aika noloa, mutta The Ring, vieläpä se jenkkiversio, sai minut ihan täysin pois tolaltani - pitkäksi aikaa. Ainoa kerta, kun olen ikinä halunnut poistua elokuvateatterista kesken kaiken, tapahtui Ringin takia. Oikeastihan en edes kunnolla pystynyt kysesitä elokuvaa katsomaan, lähinnä nojasin naamaani kaverin olkapäähän ja pitelin käsillä korviani. En muutamaan päivään pystynyt nukkumaan, ja vietin yöt patjalla veljeni huoneen lattialla. En pystynyt menemään kouluun, en syömään enkä keskittymään yhtään mihinkään. Ja olin tuolloin jo lukiolainen, en siis ihan pikkukakara. Vieläkään en ole kyennyt katsomaan Ringia kokonaan. Pari kertaa olen yrittänyt, mutta aika kehnoin tuloksin. Japsiversion taas olen katsonut parikin kertaa, mutta se ei aiheuta mitään reaktioita. Ja yleensäkin kauhuelokuvat herättävät minussa tasan kolmenlaisia tunteita: iloa (jos tosi hauska tai camp), innostusta (jos mahtava) tai ärsytystä (jos paska). Aitoa kauhua ja henkeäsalpaavaa ahdistusta ei ole onnistunut herättämään Ringin lisäksi mikään muu elokuva. Mikähän mussa on vikana? Siis oikeasti, jo pelkkä kuvan hakeminen tähän postaukseen alkoi synnyttää pientä paniikkikohtausta ja sydämentykytystä. Huh huh.
Evil Dead
Bruce Campbell on epäjumalani ja Evil Dead yksi maailman mahtavimmista elokuvista. Evil Dead on järjettömän hauska, absurdi, väkivaltainen ja älytön. Siinä on urpoja teinejä, eläviä kuolleita ja verta ja suolenpätkiä. Ja hei, onko mitään siistimpää kuin verinen, moottorisahan kanssa heiluva Ash? No niinpä. Olen nähnyt Evil Deadin arviolta 30 kertaa, ja kyllä se vaan toimii joka kerta. Sitä remakea en ole katsonut, enkä katso.
Hellraiser
En oikein tiedä onko Hellraiserien kutsuminen kauhuelokuviksi ihan sopivaa. Osaksi kauhugenreähän ne yleensä mielletään, mutta varsinkin ensimmäinen Hellraiser on mielestäni jotain ihan muuta. Kenobiittien kivun ja nautinnon kanssa flirttailu on ihan mieletöntä, ja todella jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin nähnyt kun joskus 14-vuotiaana elokuvan ensimmäistä kertaa katsoin. Tyylikkyydessä kenobiittien kanssa ei pysty kilpailemaan mikään tai kukaan - Pinhead kavereineen liikkuu ihan omissa sfääreissään. Kenobiitit eivät myöskään ole yksiselitteisesti pahoja, mikä tekee heistä entistäkin mielenkiintoisempia. Hellraiserien katseleminen on todella intensiivistä, lumoavaa ja vangitsevaa. Että terkut vaan Clive Barkerille!
Nightmare on Elm Street
Ei ole ihan tuulesta temmattua väittää, että Freddy Krueger muutti elämäni. Olin vielä ala-asteella, kun satuimme kaverini kanssa katsomaan ensimmäisen Nightmare On Elm Streetin. Freddy, vanha pizzanaama, teki sen verran suuren vaikutuksen, että katsoimme seuraavien viikkojen aikana kaikki loputkin siihen mennessä ilmestyneet sarjan elokuvat. Elm Streeteistä oikeastaan alkoikin kauhuleffafanitukseni, joka ei vielä yli kaksvitosenakaan osoita laantumisen merkkejä.
