GTA 2 kolahti ihan järjettömällä voimalla sekä allekirjoittaneeseen, että velipoikaan. Veli sai jollain vääryydellä ja viekkaudella juonittua sen itselleen joululahjaksi, vaikka oli sen julkaisemisen aikoihin jotain 10-11-vuotias.
Mieleen on jäänyt varsin elävästi, kuinka juoksimme veljeni kanssa koulusta kilpaa (kirjaimellisesti) kohti kotia varaamaan pelaajanpaikan pöytäkoneelta. Kilpajuoksussa toiseksi tullut joutui tyytymään sohvapaikkaan ja kommentoijan rooliin. Kuolemasta pelivuoro vaihtui, ja koska näin jälkeenpäin ajateltunahan meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä pelissä muka pitäisi tehdä, omaa pelivuoroaan ei onneksi joutunut ikuisuuksia odottelemaan. Vaikka emme ehkä pelanneet kovin "järkevästi", hauskaa meillä oli aina. Suurin hauskuus löytyikin päättömästä kruisailusta, ihmisten päälle ajelusta, autojen pöllimisestä ja niin edelleen. Joskus ruutuun pärähti "KILL FRENZY", ja se oli oikeati parasta ikinä. Toisinaan käytiin puhelinkopissa vastaanottamassa jotain tehtäviä eri jengeiltä, mutta enimmäkseen pelasimme veren räiskymisen, kyttien kohteena olemisen ja puhtaan riekkumisen ilosta. GTA 2 on varmaankin itselleni se peli, joka on eniten määrittänyt omaa pelaamistani. Niitä tunne- ja adrenaliinimyrksyjä, joita yläasteikäinen teiniangstaaja kyseisestä pelistä sai, ovat juuri sitä, minkä takia pelaaminen on elämässäni niin vahvasti pysynyt mukana. Tuolloin asuimme jo sen verran isossa talossa, että tietokone ja konsolit olivat saaneet oman huoneen. Ja mikäs sen parempaa, äiti ei koskaan päässyt näkemään, miltä pelit oikeasti näyttivät, sillä kutsumattomien vieraiden askelten lähestyessä pelihuonetta ehdimme poikkeuksetta vaihtaa screenin näkymän johonkin äiti-ystävällisempään. Kuten altavistan etusivuun. (Altavista! Miten hiton vanha mä oikeasti olen..)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti