Meni hetki, ennen kuin pystyin kirjoittamaan Valiant Heartsista itkemättä. Mikä on aika mielenkiintoista, sillä viimeksi olen itkenyt pelin takia noin 20 vuotta sitten, kun pikkuveljeni voitti minut Street Fighterissa. Tuolloin itkin siksi, että egoistinen pikku mieleni ei voinut käsittää sitä, että joku (varsinkaan pari vuotta nuorempi veljeni) olisi minua parempi. Missään. No, tästä on iän karttuessa päästy yli ja totuttu siihen ajatukseen, että jopa pikkuveli voi olla minua parempi -useassakin asiassa.
Valiant Hearts on yksinkertaisesti niin koskettava (jopa minun mustaa ja kyynistä sydäntäni koskettava) kertomus siitä, millaista tuhoa sota tekee - niin yksilöille, kansakunnille kuin ystävyys- ja rakkaussuhteille. Ja ketkä sodassa eniten kärsivät? Siviilit: kodeistaan temmatut nuoret miehet, isät, tyttäret, lapset, koirat - kaikki! Ihan sama, taisteleeko WWI:ssa Saksan, Ranskan vai Kanadan joukoissa - kivaa ei ole kellään.
Pelin keskiössä kulkevat saksalaissyntyinen Karl, tämän ranskalainen vaimo Marie, vaimon isä Emile, amerikkalainen Freddie, sekä sotasairaanhoitaja Anna. Näiden kohtalot risteilevät ympäri sotatantereita, ja niitä syvennetään kunkin rakkaimmilleen lähettämien kirjeiden kautta.
Peli tarjoaa myös todella hienoeleisen, mutta vaikuttavan katsauksen sodankäynnin todellisuuteen peliympäristöstä löytyvien keräilyesineiden kautta. Itseäni tämä lämmitti kovasti, erityisesti sikis, että pelin tekijät olivat totisesti taustatyönsä tehneet. Itselläni on siviilielämässä taustalla lähestulkoon valmiit historianopettajan opinnot, eikä moitteen sanaa löytynyt koko pelistä. Totuus on tarua karmupi, eivätkä kaikki sotilaat suinkaan kuolleet taistelujen tiimellyksessä - yhtä lailla henkiä veivät taudit, kylmyys, muta ja karut olosuhteet.
Peli ei kuitenkaan mässäile kärsimyksellä, päinvastoin. Sen voimakkain eteenpäin vievä voima on toivo siitä, että ehkä vielä joskus näkee rakkaansa ja halu selviytyä. Eteenpäin mennään ja tiukoistakin paikoista selvitään ystävien avulla.
Valiant Hearts ei moralisoi eikä anna korneja elämänohjeita. Oikeasti, koko pelistä ei löydy edes yhden pikselin verran juustoa. Sota on kamalaa ja aiheuttaa hulluutta ja kärsimystä. Yksilöt ikävöivät rakkaitaan, yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja venyvät käsittämättömiin suorituksiin näiden vuoksi. Siinä se.
Mitään näin hienoa mihinkään sotaan liittyvää kulttuuri-/viihdetuotettta en muista koskaan kokeneeni. Täytyy muuten vähän off-topicina vielä mainita briljantti Unsere Mütter, Unsere Väter, jonka katsoin yhdeltä istumalta. Siinä nuorten, toiseen maailmansotaan temmattujen berliiniläisnuorten kohtaloita. Jostain syystä muistutti kovasti Valiant Heartsista ajoittain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti