Meni hetki, ennen kuin pystyin kirjoittamaan Valiant Heartsista itkemättä. Mikä on aika mielenkiintoista, sillä viimeksi olen itkenyt pelin takia noin 20 vuotta sitten, kun pikkuveljeni voitti minut Street Fighterissa. Tuolloin itkin siksi, että egoistinen pikku mieleni ei voinut käsittää sitä, että joku (varsinkaan pari vuotta nuorempi veljeni) olisi minua parempi. Missään. No, tästä on iän karttuessa päästy yli ja totuttu siihen ajatukseen, että jopa pikkuveli voi olla minua parempi -useassakin asiassa.
Valiant Hearts on yksinkertaisesti niin koskettava (jopa minun mustaa ja kyynistä sydäntäni koskettava) kertomus siitä, millaista tuhoa sota tekee - niin yksilöille, kansakunnille kuin ystävyys- ja rakkaussuhteille. Ja ketkä sodassa eniten kärsivät? Siviilit: kodeistaan temmatut nuoret miehet, isät, tyttäret, lapset, koirat - kaikki! Ihan sama, taisteleeko WWI:ssa Saksan, Ranskan vai Kanadan joukoissa - kivaa ei ole kellään.
Pelin keskiössä kulkevat saksalaissyntyinen Karl, tämän ranskalainen vaimo Marie, vaimon isä Emile, amerikkalainen Freddie, sekä sotasairaanhoitaja Anna. Näiden kohtalot risteilevät ympäri sotatantereita, ja niitä syvennetään kunkin rakkaimmilleen lähettämien kirjeiden kautta.
Peli tarjoaa myös todella hienoeleisen, mutta vaikuttavan katsauksen sodankäynnin todellisuuteen peliympäristöstä löytyvien keräilyesineiden kautta. Itseäni tämä lämmitti kovasti, erityisesti sikis, että pelin tekijät olivat totisesti taustatyönsä tehneet. Itselläni on siviilielämässä taustalla lähestulkoon valmiit historianopettajan opinnot, eikä moitteen sanaa löytynyt koko pelistä. Totuus on tarua karmupi, eivätkä kaikki sotilaat suinkaan kuolleet taistelujen tiimellyksessä - yhtä lailla henkiä veivät taudit, kylmyys, muta ja karut olosuhteet.
Peli ei kuitenkaan mässäile kärsimyksellä, päinvastoin. Sen voimakkain eteenpäin vievä voima on toivo siitä, että ehkä vielä joskus näkee rakkaansa ja halu selviytyä. Eteenpäin mennään ja tiukoistakin paikoista selvitään ystävien avulla.
Valiant Hearts ei moralisoi eikä anna korneja elämänohjeita. Oikeasti, koko pelistä ei löydy edes yhden pikselin verran juustoa. Sota on kamalaa ja aiheuttaa hulluutta ja kärsimystä. Yksilöt ikävöivät rakkaitaan, yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja venyvät käsittämättömiin suorituksiin näiden vuoksi. Siinä se.
Mitään näin hienoa mihinkään sotaan liittyvää kulttuuri-/viihdetuotettta en muista koskaan kokeneeni. Täytyy muuten vähän off-topicina vielä mainita briljantti Unsere Mütter, Unsere Väter, jonka katsoin yhdeltä istumalta. Siinä nuorten, toiseen maailmansotaan temmattujen berliiniläisnuorten kohtaloita. Jostain syystä muistutti kovasti Valiant Heartsista ajoittain.
2.12.2014
Peaky Blinders eli Brumin pahat pojat
Sain vinkin sarjasta nimeltä Peaky Blinders.
Sen tapahtumapaikka on melkein toinen kotikaupunkini Birmingham.
Siinä on gangstereita.
Se sijoittuu 1920-luvulle.
Siinä on gangstereiden lisäksi huumeita, viinaa, seksiä, juonittelua ja väkivaltaa.
Jep, I'm in.
Peaky Blinders kertoo siis Birminghamissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneesta, oikeastikin olemassa olleesta rikollisjärjestöstä, Peaky Blindersista. Nimensä jengi on sarjan mukaan saanut päähineisiinsä piilottamistaan partakoneenteristä, joilla saattoi kätevästi viiltää vastustajalta vaikka silmät. Historioitsijoiden mukaan partakoneenterälegenda on kuitenkin, no, silkkaa legendaa, ja jengin nimi viittaa lähinnä aikakauden hattujen lippoihin. Historiallisten lähteisen mukaan Shelbyjen jengi on myös ollut huomattavasti vähemmän vaarallinen, kuin sarjassa annetaan ymmärtää - rikkomusten ollessa lähinnä tappelujen aloittamisia, mukilointeja ja pikkuryöstöjä. Mutta kuka nyt todellisuudesta välittää, kun on mahdollista uppoutua fiktioon :D
Sarjassa Birmingham on ruma ja likainen teollisuuskaupunki, jossa korruptio rehottaa, eikä kukaan ole koskaan turvassa. Vaikkakin sarjaa on ilmeisesti aika paljon kuvattu Birminghamin lisäksi Leedsissa, Bradfordissa ja Liverpoolissa, on Birminghamin rähjäinen, teollisuuden ja kanaalien leimaama sielu saatu hienosti vangittua filmille.
Peaky Blindersin ytimessä on Shelbyn perhe: sisarukset Tommy, Arthur, Johnny, Finn ja Ada sekä näiden täti Polly. Shelbyt hoitelevat vedonlyönti- ja salakuljetusbisneksiään vähän lain molemmin puolin ja pitelevät taskuissaan niin kaupungin konstaapeleja kuin ravintolaelämääkin. Tämä ei sovi kaupunkiin Irlannista saapuneelle tarkastaja Campbellille lainkaan. Veljeksistä keskimmäinen, Tommy, periaatteessa johtaa Shelbyjen perheyritykssen toimintaa Polly-tädin kuitenkin kyseenalaistaessa tämän valta-asemaa ja päätöksiä jatkuvasti. Adan suhde tunnettuun kommunistiin ei taas sovi muun perheen kuvioihin. Entä millaisin vaikuttimin on liikkeellä Shelbyjen pubiin töihin pestautunut irlantilainen Grace? Nuori ja hölmö Johnny rakastuu kaupungin huoraan. Leen mustalaisperhekin on tiiviisti mukana kuvioissa. Kapuloita Shelbyjen rattaisiin heittelee Campbellin ohella kilpaileva rikollispomo Billy Kimber. Taustalla vaikuttaa myös itse Winston Churchill. Kuka lopulta pelaakaan, ja kenen pussiin?
On mukava kerrankin katsoa brittisarjaa, jonka tapahtumapaikkana on joku muu kuin Lontoo. No Cold Feet taisi sijoittua Manchesteriin. Mutta tarkemmin ajatellen, en nyt muista koskaan nähneeni ainuttakaan Birminghamiin keskittynyttä TV-sarjaa. Ja jotain Holiday Showdownin tai You Are What You Eatin jaksoja ei lasketa :D
Ihan pakko on myös nostaa esiin Peaky Blindersin musiikki. Jo sarjan tunnusbiisi, Nick Caven Red Right Hand, aiheuttaa kylmiä väreitä, eikä musiikillinen ilotulitus suinkaan lopu siihen. Jokaisessa jaksossa päästään nauttimaan oikeasti hienosta musiikista, kuultiinpa sitä sitten tappelu- tai vähän romanttisemman kohtauksen taustalla. Mukaan on päässyt Nick Caven lisäksi muun muassa Arctic Monkeys, PJ Harvey, The Raconteurs, Tom Waits ja White Stripes.
Ainiin, tokalla kaudella pidot vaan paranee, Shelbyt lähtevät valloittamaan Lontoota, ja mukaan kuvioihin tulee Camden Townin kunkku Alfie Solomons, jota esittää Tom Hardy!
Sen tapahtumapaikka on melkein toinen kotikaupunkini Birmingham.
Siinä on gangstereita.
Se sijoittuu 1920-luvulle.
Siinä on gangstereiden lisäksi huumeita, viinaa, seksiä, juonittelua ja väkivaltaa.
Jep, I'm in.
Peaky Blinders kertoo siis Birminghamissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneesta, oikeastikin olemassa olleesta rikollisjärjestöstä, Peaky Blindersista. Nimensä jengi on sarjan mukaan saanut päähineisiinsä piilottamistaan partakoneenteristä, joilla saattoi kätevästi viiltää vastustajalta vaikka silmät. Historioitsijoiden mukaan partakoneenterälegenda on kuitenkin, no, silkkaa legendaa, ja jengin nimi viittaa lähinnä aikakauden hattujen lippoihin. Historiallisten lähteisen mukaan Shelbyjen jengi on myös ollut huomattavasti vähemmän vaarallinen, kuin sarjassa annetaan ymmärtää - rikkomusten ollessa lähinnä tappelujen aloittamisia, mukilointeja ja pikkuryöstöjä. Mutta kuka nyt todellisuudesta välittää, kun on mahdollista uppoutua fiktioon :D
Sarjassa Birmingham on ruma ja likainen teollisuuskaupunki, jossa korruptio rehottaa, eikä kukaan ole koskaan turvassa. Vaikkakin sarjaa on ilmeisesti aika paljon kuvattu Birminghamin lisäksi Leedsissa, Bradfordissa ja Liverpoolissa, on Birminghamin rähjäinen, teollisuuden ja kanaalien leimaama sielu saatu hienosti vangittua filmille.
Peaky Blindersin ytimessä on Shelbyn perhe: sisarukset Tommy, Arthur, Johnny, Finn ja Ada sekä näiden täti Polly. Shelbyt hoitelevat vedonlyönti- ja salakuljetusbisneksiään vähän lain molemmin puolin ja pitelevät taskuissaan niin kaupungin konstaapeleja kuin ravintolaelämääkin. Tämä ei sovi kaupunkiin Irlannista saapuneelle tarkastaja Campbellille lainkaan. Veljeksistä keskimmäinen, Tommy, periaatteessa johtaa Shelbyjen perheyritykssen toimintaa Polly-tädin kuitenkin kyseenalaistaessa tämän valta-asemaa ja päätöksiä jatkuvasti. Adan suhde tunnettuun kommunistiin ei taas sovi muun perheen kuvioihin. Entä millaisin vaikuttimin on liikkeellä Shelbyjen pubiin töihin pestautunut irlantilainen Grace? Nuori ja hölmö Johnny rakastuu kaupungin huoraan. Leen mustalaisperhekin on tiiviisti mukana kuvioissa. Kapuloita Shelbyjen rattaisiin heittelee Campbellin ohella kilpaileva rikollispomo Billy Kimber. Taustalla vaikuttaa myös itse Winston Churchill. Kuka lopulta pelaakaan, ja kenen pussiin?
On mukava kerrankin katsoa brittisarjaa, jonka tapahtumapaikkana on joku muu kuin Lontoo. No Cold Feet taisi sijoittua Manchesteriin. Mutta tarkemmin ajatellen, en nyt muista koskaan nähneeni ainuttakaan Birminghamiin keskittynyttä TV-sarjaa. Ja jotain Holiday Showdownin tai You Are What You Eatin jaksoja ei lasketa :D
Ihan pakko on myös nostaa esiin Peaky Blindersin musiikki. Jo sarjan tunnusbiisi, Nick Caven Red Right Hand, aiheuttaa kylmiä väreitä, eikä musiikillinen ilotulitus suinkaan lopu siihen. Jokaisessa jaksossa päästään nauttimaan oikeasti hienosta musiikista, kuultiinpa sitä sitten tappelu- tai vähän romanttisemman kohtauksen taustalla. Mukaan on päässyt Nick Caven lisäksi muun muassa Arctic Monkeys, PJ Harvey, The Raconteurs, Tom Waits ja White Stripes.
Ainiin, tokalla kaudella pidot vaan paranee, Shelbyt lähtevät valloittamaan Lontoota, ja mukaan kuvioihin tulee Camden Townin kunkku Alfie Solomons, jota esittää Tom Hardy!
1.12.2014
Kassakaappipää ja kaverit eli Evil Within
Arvostelin Evil Withinin Livegamersille.
"Enemmän kuin varsinaista kauhua, pelistä löytyy gorea. Verta ja suolenpätkiä siis riittää, jos niistä sattuu tykkäämään. Itse satun. Mukana riehuu myös mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla silvottuja, lävistettyjä ja kokoon kursittuja jamppoja. Koskaan ei voi tietää, millainen hirvitys tai lokaatio seuraavan kulman takana odottaa. Toisinaan tapahtumapaikkakin vaihtuu lennosta kirkkaan valon ja tuskanhuutojen siivittämänä. Yllätyksellisyys onkin yksi pelin vahvimmista elementeistä, mikä pitää pelaajan jatkuvasti vähän varpaillaan. Evil Within onnistuu hienosti myös tunnelman luomisessa, joskaan tunnelma ei ole niin kauhua, kuin mitä ainakin itse odotin, vaan enemmänkin piinaavaa epämukavuutta."
Koko arvion voi käydä lukaisemassa täällä.
Hei Steam, ota mun kaikki rahat!
Mut pitäisi lukita johonkin mökkiin keskelle metsää, piikkilanka-aitojen ja miinakenttien taakse ilman minkäänlaisia tietoliikenneyhteyksiä joka kerta, kun Steamissa (tai Xbox Storessa tai PS Storessa) on ale.
Ilmeisesti en alitajuisesti tykkää siitä, että mun tilillä on rahaa, joten syydän sitä sitten täysin päättömästi esimerkiksi pelien alennusmyynteihin. Black Friday - Cyber Monday -alet veivät mua jälleen kerran ihan talutushihnassa.
Tähän mennessä on tullut ostettua Steamista:
Papers, Please
Transistor (joka mulla on jo Macilla, mutta käytetään nyt rahaa vielä PC-versioonkin)
This War of Mine
Deadlight (löytyy boksilta, mutta #kunhalvallasain)
Randals's Monday
Nether
Neverending Nightmares
Among The Sleep
Always Sometimes Monsters
Boksille hommasin Valiant Hearts: The Great Warin. Kirjoitan kyseisestäkin pelistä ehkä joskus jotain, jos saavutan vielä sellaisen tilan, etten ala itkeä kun ajattelen sitä. Ainiin, ja hankinhan mä vielä Plegelle The Last of Us: Remasteredin.
Ja hei, vielähän tässä ehtii pelin jos toisenkin hankkia..
E: ostin sitten vielä Plague Inc: Evolvedin early accessin, Killing Floorin, Divinity: Original Sinin, 7 Days To Dien ja Euro Truck Simulator 2:n (en todellakaan tiedä miksi piti ostaa joku rekkasimulaattori!). Mut hei, nice one, Tuuli. Money well spent.
Ilmeisesti en alitajuisesti tykkää siitä, että mun tilillä on rahaa, joten syydän sitä sitten täysin päättömästi esimerkiksi pelien alennusmyynteihin. Black Friday - Cyber Monday -alet veivät mua jälleen kerran ihan talutushihnassa.
Tähän mennessä on tullut ostettua Steamista:
Papers, Please
Transistor (joka mulla on jo Macilla, mutta käytetään nyt rahaa vielä PC-versioonkin)
This War of Mine
Deadlight (löytyy boksilta, mutta #kunhalvallasain)
Randals's Monday
Nether
Neverending Nightmares
Among The Sleep
Always Sometimes Monsters
Boksille hommasin Valiant Hearts: The Great Warin. Kirjoitan kyseisestäkin pelistä ehkä joskus jotain, jos saavutan vielä sellaisen tilan, etten ala itkeä kun ajattelen sitä. Ainiin, ja hankinhan mä vielä Plegelle The Last of Us: Remasteredin.
Ja hei, vielähän tässä ehtii pelin jos toisenkin hankkia..
E: ostin sitten vielä Plague Inc: Evolvedin early accessin, Killing Floorin, Divinity: Original Sinin, 7 Days To Dien ja Euro Truck Simulator 2:n (en todellakaan tiedä miksi piti ostaa joku rekkasimulaattori!). Mut hei, nice one, Tuuli. Money well spent.
30.11.2014
We'll always have Paris eli seikkailua varjoissa eli Contrast
Pariisi on muuten yksi mun ei-mieluisimmista kaupungeista. Jännä juttu, koska populaarikulttuurissa se näyttäytyy aina niin viehättävänä, mielenkiintoisena ja puoleensavetävänä. Ja sitten matkustan sinne viidettä kertaa - ja totean jälleen, että olisi kuitenkin kannattanut mennä Lontooseen tai Berliiniin. Tai Barcelonaan tai Edinburghiin. Tai Istanbuliin tai Prahaan. Tai Madridiin tai Kööpenhaminaan. Tai hemmetti Brysseliin tai Las Palmasiin, viihdyn niissäkin paremmin kuin Pariisissa.
No, muutama päivä sitten läpipelaamani Contrast sattuu sijoittumaan Pariisiin, ja alkoi taas tehdä mieli matkustaa sinne - niin hienosti kaupunkia ja sen hämäriä kujia on kyseisessä pelissä kuvattu. Unenomainen ja surrealistinen Pariisi onkin sen varsinaisten päähenkilöiden Dawnin ja Didin ohella ehdottomasti pelin kolmas päähenkilö. Peli sijoittuu ajallisesti johonkin 1920-luvun hujakoille, ja se sisältää jazzia, gangstereita, illusionisteja ja salaisia laboratorioita. Film Noirista on haettu vaikutteita, ja visuaalisesti ja tunnelmaltaan pelin toteutus on todella onnistunut.
Päähenkilöinä toimivat pikkutyttö Didi ja tämän ystävä, vaudeville-mimmi Dawn, jota kukaan muu kuin Didi ei näe. Pelaaja ottaa haltuunsa Dawnin, joskin Didi on mukana koko pelin ajan kertomassa minne seuraavaksi mennään ja mitä seuraavaksi tehdään. Periaatteessa Dawnin tehtävä onkin lähinnä totella Didin käskyjä ja selvitellä tämän pulmia, mutta sitä vartenhan näkymättömät ystävät ovat olemassa.. right? Didin äiti Kat on jazz-laulaja, jonka taloudenpito tuntuu olevan vähän niin ja näin. Äiti kun laulelee yöt ja hämäräbisneksiin sotkeutunut isä Johnny on ties missä, alkaa Didi Dawnin avustuksella selvitellä asioita ja perhesuhteitaan. Matka vie halki öisen kaupungin aina Didin makuuhuoneesta muun muassa huvipuistoon, majakkaan, elokuvateatteriin ja hämyisiin kuppiloihin ja salaiseen laboratorioon. Mukana pyörii myös pari ilkeää gangsteria sekä mystinen illusionisti Vincenzo. Draamaa ja yllätyksiä on luvassa as the plot thickens.
Peli yhdistelee 2D- ja 3D-pelimekaniikkaa, ja sitä onkin kuvailtu 2,5D-peliksi, mikä kuvaakin liikkumista aika hyvin. Dawn pystyy nimittäin muuttumaan varjoksi valaistua taustaa vasten, mikä auttaa pääsemään paikkoihin, johon ei muuten olisi asiaa. Tällöin liikkuminen muuttuu 2D:ksi, ja Dawnin on tietenkin pysyteltävä valaistua taustaa vasten, sillä pimeässä ei ole varjoja. Varjona olemista ja normaaliliikkumista joutuukin pelin edetessä yhdistelemään päästäkseen etenemään. Periaatteessa Contrastin tarjoama ongelmanratkaisu ei ole kovinkaan haastavaa, muutoin kun takkuilevan ohjattavuuden ja ikävien bugien kannalta. Idea 2- ja 3D-liikkumisen yhdistelystä on loistava, ja toimiikin, kunnes eteen tulee nopeatempoisempaa liikkumista ja hyppimistä vaativia kohtia. Oli muutaman kerran pelin kesken jättäminen aika lähellä, kun noin tuhannennen kerran joutui aloittamaan jonkun kohdan alusta siksi, että Dawn ei totellut hyppykäskyä. Vielä raastavampaa oli neitokaisen jumittuminen pelimaailman rakenteisiin, jolloin joutui pahimmillaan aloittamaan edellisestä tallennuksesta.
Pakkomielteisille keräilijöille on ripoteltu pelin tarinaa syventäviä valokuvia, lakipapereita, julisteita yms, joista selviää aika yllättäviäkin asioita pelin hahmoista sekä näiden menneisyydestä. Esimerkiksi Dawnin näkymättömyyttä muulle maailmalle ei missään vaiheessa peliä selitetä mitenkään, kunnes parin keräilyesineen löytäminen sytyttää hehkulampun päässä ja yhdistää juonenpalaset toisiinsa. Esineiden lisäksi maailmasta löytyy luminarie-valopalloja, joita tarvitaan muun muassa koneiden käynnistämiseen.
Kaikkiaan Contrast oli kuitenkin enimmäkseen positiivinen pelikokemus. Sen surrealistinen, öinen tunnelma on vertaansa vailla ja juontakin kohtaan riitti mielenkiintoa. Myös pelin musiikki ansaitsee ison erityismaininnan.
No, muutama päivä sitten läpipelaamani Contrast sattuu sijoittumaan Pariisiin, ja alkoi taas tehdä mieli matkustaa sinne - niin hienosti kaupunkia ja sen hämäriä kujia on kyseisessä pelissä kuvattu. Unenomainen ja surrealistinen Pariisi onkin sen varsinaisten päähenkilöiden Dawnin ja Didin ohella ehdottomasti pelin kolmas päähenkilö. Peli sijoittuu ajallisesti johonkin 1920-luvun hujakoille, ja se sisältää jazzia, gangstereita, illusionisteja ja salaisia laboratorioita. Film Noirista on haettu vaikutteita, ja visuaalisesti ja tunnelmaltaan pelin toteutus on todella onnistunut.
Päähenkilöinä toimivat pikkutyttö Didi ja tämän ystävä, vaudeville-mimmi Dawn, jota kukaan muu kuin Didi ei näe. Pelaaja ottaa haltuunsa Dawnin, joskin Didi on mukana koko pelin ajan kertomassa minne seuraavaksi mennään ja mitä seuraavaksi tehdään. Periaatteessa Dawnin tehtävä onkin lähinnä totella Didin käskyjä ja selvitellä tämän pulmia, mutta sitä vartenhan näkymättömät ystävät ovat olemassa.. right? Didin äiti Kat on jazz-laulaja, jonka taloudenpito tuntuu olevan vähän niin ja näin. Äiti kun laulelee yöt ja hämäräbisneksiin sotkeutunut isä Johnny on ties missä, alkaa Didi Dawnin avustuksella selvitellä asioita ja perhesuhteitaan. Matka vie halki öisen kaupungin aina Didin makuuhuoneesta muun muassa huvipuistoon, majakkaan, elokuvateatteriin ja hämyisiin kuppiloihin ja salaiseen laboratorioon. Mukana pyörii myös pari ilkeää gangsteria sekä mystinen illusionisti Vincenzo. Draamaa ja yllätyksiä on luvassa as the plot thickens.
Peli yhdistelee 2D- ja 3D-pelimekaniikkaa, ja sitä onkin kuvailtu 2,5D-peliksi, mikä kuvaakin liikkumista aika hyvin. Dawn pystyy nimittäin muuttumaan varjoksi valaistua taustaa vasten, mikä auttaa pääsemään paikkoihin, johon ei muuten olisi asiaa. Tällöin liikkuminen muuttuu 2D:ksi, ja Dawnin on tietenkin pysyteltävä valaistua taustaa vasten, sillä pimeässä ei ole varjoja. Varjona olemista ja normaaliliikkumista joutuukin pelin edetessä yhdistelemään päästäkseen etenemään. Periaatteessa Contrastin tarjoama ongelmanratkaisu ei ole kovinkaan haastavaa, muutoin kun takkuilevan ohjattavuuden ja ikävien bugien kannalta. Idea 2- ja 3D-liikkumisen yhdistelystä on loistava, ja toimiikin, kunnes eteen tulee nopeatempoisempaa liikkumista ja hyppimistä vaativia kohtia. Oli muutaman kerran pelin kesken jättäminen aika lähellä, kun noin tuhannennen kerran joutui aloittamaan jonkun kohdan alusta siksi, että Dawn ei totellut hyppykäskyä. Vielä raastavampaa oli neitokaisen jumittuminen pelimaailman rakenteisiin, jolloin joutui pahimmillaan aloittamaan edellisestä tallennuksesta.
Pakkomielteisille keräilijöille on ripoteltu pelin tarinaa syventäviä valokuvia, lakipapereita, julisteita yms, joista selviää aika yllättäviäkin asioita pelin hahmoista sekä näiden menneisyydestä. Esimerkiksi Dawnin näkymättömyyttä muulle maailmalle ei missään vaiheessa peliä selitetä mitenkään, kunnes parin keräilyesineen löytäminen sytyttää hehkulampun päässä ja yhdistää juonenpalaset toisiinsa. Esineiden lisäksi maailmasta löytyy luminarie-valopalloja, joita tarvitaan muun muassa koneiden käynnistämiseen.
Kaikkiaan Contrast oli kuitenkin enimmäkseen positiivinen pelikokemus. Sen surrealistinen, öinen tunnelma on vertaansa vailla ja juontakin kohtaan riitti mielenkiintoa. Myös pelin musiikki ansaitsee ison erityismaininnan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)