Noiturin saappaissa – Witcher 2: The Assassins of Kings

Minä pidän kaikesta halvasta ja ilmaisesta. Ja Witcher 2 sattui olemaan hyvin halvalla tarjolla Xbox-kauppapaikalla. En ollut Witchereitä aiemmin pelannut, joten ostin sen.

Tämäkin peli muuten pohjautuu kirjallisuuteen, nimittäin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjaan. Jota en tietenkään ole lukenut, saati kuullutkaan koko sarjasta. Ja minä siis ihan vakavissani olen pitänyt itseäni vähintään noin niinkuin melko vakavasti otettavana geek of all tradesina. Ehkä tässä olisi pieni itsetutkiskelun ja kirjastoreissun paikka. Anyway, jätän nämä itsekeskeiset vuodatukset toiseen kertaan ja jatkan aiheesta Witcher 2 on loistava peli.

Itseäni aina vit.. ketuttaa väkevästi tarinallisten pelien spoilaaminen, joten yritän nyt harrastaa sitä mahdollisimman vähän. Be warned, though - hölötän kuitenkin jotain sellaista, mitä ei pitäisi.

Tarina potkaistaan liikkeelle jo ennen varsinaisen pelin alkua näyttävässä, elokuvallisessa insertissä. Insertin tapahtumien ja tarinan yhteenliittymisen tosin tajuaa vasta paljon myöhemmin. Päähenkilö on hirviöitä maksua vastaan lahtaava mutantti eli Witcher, Geralt of Rivia (suomeksi kai noituri ja Geralt Rivialainen), joka tulee lavastetuksi pariin kuninkaansurmaan ja lähtee maineensa puhdistaakseen jahtaamaan oikeaa tappajaa, joka paljastuu myös noituriksi. Geralt kärsii lisäksi muistinmenetyksestä ja tyttöystävä, velhotar Trisskin katoaa oudoissa olosuhteissa. Lohikäärmekin vilahtaa jo ensimmäisten pelituntien aikana. Miekat mukaan ja kohti seikkailuja siis.

Peli täyttää muuten hienosti elämääni jo viime vuoden puolella muodostunutta Skyrim-tyhjiötä, kun noin 400 tunnin pelaamisen jälkeen alkoi vähän tuntua siltä, että Skyrim on nyt tältä erää *shock* tyhjiin kaluttu. Mutta ei siis hätää: uusi RPG-muru on löytynyt, ja Witcher 2:n kanssa yhteiselo sujui alusta lähtien oikein mukavasti.

Noh, maailma ei ole yhtä avoin, näkymättömiä seiniä on metsät täynnä, päähenkilöä ei juurikaan voi muokata ja niin edelleen. Witcherissä on kuitenkin monia puolia, joista todella pidän. Väkivalta on raakaa, elämä epäreilua ja joidenkin syrjäytyneiden yksilöiden (voi, ne peikot <3) kohtalot lähes sydäntäsärkeviä. Pelaaja joutuu useiden moraalisten valintojen eteen, ja valinnoilla todella on seurauksensa. Helläsydämisyys saattaa kostautua kohtalokkaasti myöhemmin ja väkivalta voi viedä haluttuun lopputulokseen... tai sitten ei. Usein tosin ei ole valittavissa ainoatakaan "hyvää" vaihtoehtoa, ainoastaan useita enemmän tai vähemmän huonoja. Ennen pitkää joutuu myös valitsemaan kenen joukoissa lopulta seisoo, kenen puolella taistelee ja ketä uskoo. Sivuhahmot nimittäin kusettavat, valehtelevat ja muuntelevat totuutta niin, että Pinokkiokin olisi kateellinen.

 Vaikka Witcher näyttää ja käyttäytyy enimmäkseen aika klassisen kolmannen persoonan roolipelin tapaan, on taistelumekaniikka ihan hack´n´slashia. Käytössä on kahden miekan - teräksinen tavallisia ja hopeinen yliluonnollisia vastustajia vastaan - lisäksi pommeja, ansoja ja loitsuja. Silmittömän hakkaamisen ohella taisteluista selvitäkseen on osattava myös väistää ja torjua sekä etsiä vastustajista ne heikoimmat kohdat. Etenkään pomotaisteluja on ihan turha kuvitella suorittavansa menen ja lyön vähän miekalla -taktiikalla (uskoin tämän ehkä 14 kertaa kuoltuani..), vaan eri loitsujen, väistöjen, ansojen, mäiskimisen ja oikeanlaisten ajoitusten yhdistelmä on usein iisein tie onneen. Ennen vähänkin isompaa taistelua kannattaa myös kulauttaa kurkkuunsa vaikkapa damagea tai suojausta lisääviä taikajuomia ja -liemiä. Taikalitkuja voi ostaa kauppiailta tai kerätä aineet valmistaa itse, ja nyt päästäänkin pelin mua eniten ärsyttäneeseen piirteeseen: liian pieneen inventoryyn. Pakkomielteisen tehtävien suorittamisen ohella tutkin samalla pakkomielteisyydellä joka helkutin nurkan, kallionkolon, ruumiin ja tynnyrin, mikä johtaa hyvin pian siihen, että inventory pursuaa yli äyräidensä ja joudun pudottelemaan vaivalla keräämiäni nahkanpaloja, hampaita, kenkiä ynnä muuta tarpeellista pitkin metsiä ja luolia. Tästä universumista ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän peliä, jonka loottausreppu/säkki/whatever riittäisi mun tarpeisiin. Jos pelissä voi jotain tarpeellista(?) kerätä, minähän kerään. Saan Day-Z:ssakin jatkuvasti huutia siitä, että täytän jo valmiiksi hyvin rajallista selkäreppua antibioottien sijaan kirjoilla.. No, ehkä kertoo kuitenkin pelin mahtavuudesta, että sen suurin ongelma on horder-idiooteille liian pieni inventory. Muita ongelmia Witcher 2:ssa ei mielestäni ole.

Tarina on monimutkaisuudestaan huolimatta kiinnostava. Kuten tarinavetoisissa roolipeleissä yleensä, maailman avoimuuden ja tarinallisuuden vatupassi on haastava saada tasapainoon. Siinä missä Skyrim on eeppisyyten asti kaunis, Witcherin maailma on rujo ja räkäinen, olematta kuitenkaan vallan synkkä. Kärsimyksen ohella pelissä on myös paljon aitoa iloa, verrattomia hahmoja ja kiiltävän mustaa huumoria. Hihittämään allekirjoittaneen saivat myös huvittavat metavittuilutviittaukset muun muassa Taru Sormusten Herrasta -saagan suuntaan. Panemaankin muuten pääsee, ja vielä useampaakin neitokaista, jos pelaa korttinsa oikein. Peli jakautuu kolmeen chapteriin, joista kaksi tarjoaa laajahkon kaupunkiympäristön tutkittavaksi ja kolmas toimii lähinnä loppunäytöksen kulissina. Erilaisia tehtäviä riittää, mutta kaikkia sivutehtäviä ei ole pelin etenemisen kannalta mikään pakko suorittaa. Itsehän tietenkin suoritan kaiken, koska neuroosit ja pakkomielteet. Pelitunteja kertyi mun äärimmäisen hitaalla ja nuohoavalla pelitavalla reilut 40, ja toinen mokoma olisi mennyt ihan heittämällä.

Suosittelen.